maanantai 26. heinäkuuta 2010
Vanha novellintynkä, jonka aikoinani postasin jonnekin foorumille... :D törmäsin siihen taas ja tykkäsin yllättävän paljon, joten laitan sen nyt tähänkin.
***
Yksiössä on hiljaista kuin ruumishuoneella. Kenties se tämä paikka onkin, viimeinen leposijani. Kuin myös paikka jossa ensimmäisen kerran tunsin eläväni. Kun pääsin edes hieman omilleni, pois valvovien silmien alta.
Ainoa valonlähde on verhojen välistä tihkuva kylmä talviaurinko. Ilmassa leijailee pölyä, sen näkee selkeästi valosuikaleissa. Se pyörteilee niin kevyenä, rauhallisena, että voisin tuijottaa sitä ikuisuuden.
Minun oloni oli kaikkea muuta kuin kevyt ja rauhallinen. Paitsi että tunsin itseni auttamattoman ylipainoiseksi, rintaani raastoi ahdistus. Kuin hirttoköysi kaulani ympärillä. En ole hyvä ihmisten kanssa, kammoan sosiaalisia tilanteita. Mutta en pärjää yksinkään.
Olen liian heikko noustakseni sohvalta. Joka paikkaa särkee. Minua pelottaa.
Pelottaa se etten jaksa liikkua tänään, pelottaa se että en enää koskaan nouse tästä. Kaikista eniten kenties se ettei kukaan huomaisi kun olen poissa.
Ironista kyllä, mutta olen liian iso huomattavaksi. Ja liian pieni. En minkään kokoinen. Keskiverto. Harmaa hiirulainen joka ei koskaan päästä ääntäkään, jota kukaan ei huomaa. Toivoisin niin että joku ymmärtäisi. Että uskaltaisin laskea muurini alas. Avata verhot ja päästää valon sisään.
Mutta en pysty.
Käteni - henkiset ja fyysiset - ovat aivan liian heikot rikkomaan tai siirtämään mitään. Olen itse tuhonnut ne. Molemmat ovat syvien, verta vuotavien ja märkivien haavojen peitossa. Mustelmilla. Ruhjottuja. Tuhoan itseäni hiljakseen sekä sisältä että ulkoa.
Vahingoitan itseäni lähes jokaisella mahdollisella tavalla.
En syö. Jos syön, oksennan.
Hakkaan itseni mustelmille, viillän, raavin, poltan.
Olen väsynyt tähän elämän irvikuvaan mutta pelkään kuolemaa. Olen jumissa jossain täysin absurdissa välitilassa, jossain missä millään ei ole väliä, maailmassa jossa kyyneleet ovat hiekkapaperia ja ruoka pahinta myrkkyä.
***
***
Yksiössä on hiljaista kuin ruumishuoneella. Kenties se tämä paikka onkin, viimeinen leposijani. Kuin myös paikka jossa ensimmäisen kerran tunsin eläväni. Kun pääsin edes hieman omilleni, pois valvovien silmien alta.
Ainoa valonlähde on verhojen välistä tihkuva kylmä talviaurinko. Ilmassa leijailee pölyä, sen näkee selkeästi valosuikaleissa. Se pyörteilee niin kevyenä, rauhallisena, että voisin tuijottaa sitä ikuisuuden.
Minun oloni oli kaikkea muuta kuin kevyt ja rauhallinen. Paitsi että tunsin itseni auttamattoman ylipainoiseksi, rintaani raastoi ahdistus. Kuin hirttoköysi kaulani ympärillä. En ole hyvä ihmisten kanssa, kammoan sosiaalisia tilanteita. Mutta en pärjää yksinkään.
Olen liian heikko noustakseni sohvalta. Joka paikkaa särkee. Minua pelottaa.
Pelottaa se etten jaksa liikkua tänään, pelottaa se että en enää koskaan nouse tästä. Kaikista eniten kenties se ettei kukaan huomaisi kun olen poissa.
Ironista kyllä, mutta olen liian iso huomattavaksi. Ja liian pieni. En minkään kokoinen. Keskiverto. Harmaa hiirulainen joka ei koskaan päästä ääntäkään, jota kukaan ei huomaa. Toivoisin niin että joku ymmärtäisi. Että uskaltaisin laskea muurini alas. Avata verhot ja päästää valon sisään.
Mutta en pysty.
Käteni - henkiset ja fyysiset - ovat aivan liian heikot rikkomaan tai siirtämään mitään. Olen itse tuhonnut ne. Molemmat ovat syvien, verta vuotavien ja märkivien haavojen peitossa. Mustelmilla. Ruhjottuja. Tuhoan itseäni hiljakseen sekä sisältä että ulkoa.
Vahingoitan itseäni lähes jokaisella mahdollisella tavalla.
En syö. Jos syön, oksennan.
Hakkaan itseni mustelmille, viillän, raavin, poltan.
Olen väsynyt tähän elämän irvikuvaan mutta pelkään kuolemaa. Olen jumissa jossain täysin absurdissa välitilassa, jossain missä millään ei ole väliä, maailmassa jossa kyyneleet ovat hiekkapaperia ja ruoka pahinta myrkkyä.
***
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kävijälaskuri
0 kommenttia: