Blood, spit and vomit

Ahdistaa aika tehokkaasti. Mut onneks on pari sidukkaa, ehkä mä saan sentään jotain kehittävää irti siitä ahdistuksesta. Nyt tuntuu nimittäin taas siltä että jaksaa pitkästä aikaa analysoida ja kirjoittaa.

Melkein ois jo tarvetta päästä osastolle, ainakin välillä on sellainen olo. Eilen yöllä istuin taas vessassa mattoveitsi kädessä ja tuijotin vaan rannettani. Sitten tuli tekstari ja kas vain, unohdin aikeeni ja menin nukkumaan. Mä lipsun hetki hetkeltä lähemmäs itsemurhaa, vaikka välissä onkin paljon parempia kausia niin silti, aina kun masennus iskee taas niin se on entistä pahempi. En tajua mikä siinä on, mutta tuntuu ihan kuin käyttäisin koko ajan sitä hyvän fiiliksen polttoainetta ja se olisi käymässä vähiin. Kai se on se kun alkaa tajuta että se paha olo tulee AINA takaisin vaikka mitä tekisi, niin toivo alkaa käydä vähiin. Niin, Toivo se sana oli.

Mun tekee vaan mieli kirjoittaa ja nukkua. Ketuttaa vaan kun ei oo mitään asiaa eikä fiksua kirjoitettavaa ja voi vittujen vittu. Kai mä vaan katon sit noiden kanssa Indiana Jonesia ja kaivan nenääni. Ja jos tulee jotain fiksua mieleen niin tuun tänne inisemään... :D