Blood, spit and vomit

Okei, varoitan jo etukäteen että tästä tulee todennäköisesti helvetin pitkä ja raskaslukuinen merkintä. :D
Mutta mitäs sitä muutakaan kun on taas keskellä yötä pirteänä kuin peipponen ja käy samalla läpi vanhoja päiväkirjojaan, sama kai se on purkaa ajatuksiaan tähän nyt yhteen nippuun ihan kunnolla.


Kaikki nyt varmaan tietää että mä oon tällainen saatanan ihmistuuliviiri. Mielialat heittelee päivän aikana ihan laidasta laitaan, ympäristöstä riippumatta tai jostain ihan naurettavan pienistäkin asioista. Se että koulussa on nakkikastiketta ruokana saattaa pilata mun loppupäivän täydellisesti.
Sanotaanko, että mä en ole varsinaisesti sellainen epätoivoisesti ja melankolisesti masentunut niin usein kun helvetin vihainen. En vaan uskalla purkaa sitä vihaa oikeisiin kohteisiinsa ellei siihen ihan oikeasti ole akuuttia, selkeää syytä joka saa mut kihisemään kiukusta. Joskus sattuu tietty niitä räjähdyksiä, ja valitettavan usein vanhemmat on niiden kohteena. Ehkä koska ne mä olen tuntenut pisimpään ja tiedän miten ne reagoi, uskallan kiukustua niille kun tiedän ettei ne jätä mua.
Suurimman osan ajasta puran tämän kiukun itseeni tavalla tai toisella. Olen itseäni kohtaan toisinaan helvetin raadollinen ja ankara. Pääni sisällä haukun itseäni lähes tauotta kun paska fiilis iskee, enkä oikein osaa kontrolloidakaan sitä... Mun pitäisi oppia suuttumaan silloin kun suuttumisen aika on eikä purkaa sitä viiltelyyn tms myöhemmin.


Minäkuvani on harvinaisen sirpaleinen ja epämääräinen. Joskus näen itseni sellaisena perusrentona, ehkä vähän höpsähtäneenä taiteilijana, vähän sellaisena hippiäisenä. Se on näistä kaikista "persoonistani" todennäköisesti lähinnä sitä minä muut mut näkee. Aika semmoinen perus tallaaja joka haahuaa omissa maailmoissaan.

Kuvitelmissani olen vahva, uskollinen, rehellinen ja ylipäätään kaikkea mitä en oikein ulospäin osaa olla (huomaatteko hei miten itsekritiikki nostaa taas päätään... mun on mahdotonta kirjoittaa neutraalisti).
 
Joskus mä taas olen ihan puhtaasti näiden kaikkien mielenterveysoikkujeni ruumiillistuma. En tiettyinä ajanjaksoina osaa ajatella muuta kuin viiltelyä ja sitä miten vinksahtanut olen, ne on niitä analysointikierteitä. Taitaapa olla yksi sellainen taas päällä kun tällaista supermerkintää kirjoitan. :D

Joskus harvoin kun löydän sen todella zeniläisen mielentilan, mä voin vaan istua metsässä ja katsella ruohon kasvua tuntitolkulla, olla niin perkeleen luonnollinen ja rauhallinen ettei mitään rajaa. Tämä puoli ei tosin oikein pääse oikeuksiinsa muiden ihmisten nähden. Mikä on vähän ikävä juttu, monet ei edes tajua että mussa asuu sellainen vanha viisas druidipappapersoonakin. Mä ihan oikeasti ajattelen.

Joskus mä oon taas ihan kiinni tässä maailmassa ja on kädet täynnä arkielämää. Selaan muotilehtiä ja istun kahvilla kuin normaalit ihmiset ainakin. Katson leffoja, juttelen kavereiden kanssa ja olen muutenkin sosiaalisesti aktiivinen enkä rakenna ympärilleni henkistä suojamuuria kuten yleensä. Tässä mielentilassa saan parhaiten asioita hoidetuksi - kun kerran pääsen jutun juonesta kiinni, teen sen kertaheitolla loppuun asti. Todella usein semmoinen iskee piirtäessä muutenkin, kyllä mä aina piirrän sen kuvan loppuun kerralla jos en sössi sitä tai mua ei keskeytetä jotenkin radikaalisti.

Kaikkia näitä sävyttää kuitenkin ehkä se ainoalle lapselle tyypillinen, lievästi hemmoteltu prinsessa-asenne. Paitsi ehkä tosiaan sitä täydellisen tyyntä ja maadoittunutta olotilaa. Tavallaan mä olen edelleen käyttäytymisessäni, harrastuksissani ja puheissani hyvin lapsekas ja naiivi. Mä pelkään tulla hylätyksi, mä vaadin paljon huomiota, haluaisin vaan leikkiä ikuisesti ja inhoan tiskaamista. Elän jatkuvasti semmoisessa elokuvamaisessa maailmassa, katson maailmaa kliseiden kautta ja kiinnitän paljon huomiota sen juonelliseen ja visuaaliseen kulkuun. En ole hyvä katsomaan elokuvia, mutta olen hyvä elämään niissä.


Ajantajua ja jatkuvuuden tunnetta mulla ei tässä elämässä ole ollenkaan. Kuten äsken sanoin, on ihan kuin eläisin elokuvassa. Välillä tulee timeskippejä, välillä flashbackejä, välillä yksi hetki tuntuu kestävän ikuisuuden. Muistan vain kohtauksia sieltä täältä. Menen aina sekaisin viikonpäivissä, vilkuilen kelloa vähän väliä ihan vaan että tiedän suunnilleen onko ilta vai aamu, en muista mitä tein edellispäivänä... Tänäänkin aamupäivällä olin jotenkin ajatuksissani ihan tiistaissa, mutta eheeeei, kun piti olla jo perjantai. :D En tosiaan muista oliko se mikä päivä viime viikosta kun tein sitä ja tätä, ja kronologisia aikajanojakin on helvetin vaikeaa hahmottaa. Jotenkin mä elän vähän liikaakin hetkessä, en tajua aikajatkumoita niin millään.
Mulla on ihan totta kultakalan muisti.

Hmm. Ei kai tästä tältä erää pidempi tuukaan kun en jaksa kirjottaa nyt enempää. Painun keittämään lisää kahvia ja jatkan tätä syvällistelyä sitten kun jaksan. :D

Sori kun jankkaan aina tässä blogissa asioita sataan kertaan, mun vaan on helpompi hahmottaa omaa ajatuksenjuoksuani kun saan mustaa valkoiselle. (Tai harmaalle, whatever)