Blood, spit and vomit

Vanhoja muistoja pyörii mielessä kilokaupalla... Sairasta kyllä mutta mulla on ikävä peruskouluun. Se oli samanaikaisesti yhtä helvettiä ja toisaalta siinä oli hyvätkin puolensa. Koulukiusaaminen tuntui tietysti pahalta. Aina päiviteltiin että miksi toi läski aina pukeutuu sen äidin vanhanaikaisiin vaatteisiin. Käytävillä kuiskailtiin, miten ihmeessä sillä on niin outoja harrastuksia ja ihan kummalliset jutut... Ja miksi ihmeessä se muka haluaisi taiteilijaksi, nehän on aina köyhiä ja hulluja... Parhaat kaveritkin osoittautuivat aikamoisiksi takinkääntäjiksi, puhuivat paskaa selän takana minkä ehtivät.
Ja kummisetä. Jorma. Ironinen nimi tilanteeseen kenties. Lukemattomat likaiset tuijotukset, ohikiitävät kosketukset joita muut eivät huomanneet. Valtava, rintaa puristava pelko. Salaisuus sisälläni.

Kortin kääntöpuolena olivat ihanat ystävät. Erityisesti ala-asteella. Ne aurinkoiset kevätpäivät puumajassa. Mummin tekemä omenamehu. Se kun vanhemmat vielä olivat naimisissa ja juttelivatkin keskenään. Katsoivat brittikomedioita. Yhteinen ihana koti missä ei ollut minulle vierasta thaimaalaista naista ja alle vuoden ikäistä poikalasta, jota kutsun nykyisin velipuolekseni. Miten katsoin pokemonia ja piirtelin olohuoneen sohvalla, kovin huolettomana ja mielikuvitus yli vuotaen.

Ja mikä olen nyt?
Köyhä mieleltään sairas taideopiskelija joka tekee syömisestäkin itselleen ihan vitun vaikeaa. Ystäviä on mutta en antisosiaalisuudeltani jaksaisi oikein pitää yhteyttä. Olen aivan liian väsynyt ja peloissani. Pelkään että ihmiset joita en ole nähnyt pitkiin aikoihin ovat muuttuneet, eivät muista minua enkä minä heitä. Että he olisivat alkaneet vihata minua.
On tässäkin elämässä jotain hyvää. Tosiaan, ystävät. Ja Pasi, toinen puolikkaani. Häntä ilman en osaisi elää alkuunkaan. Rauhalliset illat sotkuisessa kämpässä tietokoneen äärellä, kahvin ja tupakan kera. Talviaurinko ikkunassa. Pikkuruiset veripisarat käsivarrellani. Kaikki tämä kauneus.
Silti tunnen olevani mätä sisältä. Kuin jokin kalvaisi minua tyhjäksi, kuin olisin henkisesti vuotanut kuiviin. En kykene enää itkemään, en niin millään. Vaikka tahtoisinkin. Haluaisin niin itkeä ja huutaa keuhkojeni pohjasta, antaa tämän helvetillisen tuskan tulla ulos, mutta en vain kykene siihen.
Kaikki tuntuu niin ylivoimaiselta.