Blood, spit and vomit

Vaikka joskus tuntuu että en jaksa taistella syömishäiriötä vastaan, tuntuu että olisin valmis antamaan mitä vain sen eteen että olisin keijunkepeä... niin aion silti perhana voittaa tämän taistelun. Kärsin ihan tarpeeksi jo ilman sitä. Syöminen on tässä tilanteessa viimeinen asia josta saisi tehdä itselleen vaikeaa tai ottaa siitä ylimääräistä huolta.

En ole viiltänyt ainakaan kahteen viikkoon. Ei ole jostain syystä tehnyt mieli, ei ole JAKSANUT vaikka olo on ollut ihan kamala...

Kiroan epävakaan persoonallisuuden alimpaan helvettiin. Sen kanssa on joskus niin saatanan vaikeaa elää. Reagoin asioihin ihan miten sattuu... Joskus pahinkaan loukkaus ei tunnu missään, joskus saan raivarin jos joku keskeyttää ajatukseni edes kysymällä paljonko kello on. Tuntuu jatkuvasti siltä kuin olisi lukittuna jonkin muurin sisäpuolelle, padonnut itsensä sinne tiedostamattaan ja sitten yrittää potkia sitä hajalle. Saatanan rajoittunut olo. Vähän kuin häkissä oleva lintu. Tiedän että pystyisin lentämään korkeammalle, elämään täysillä, olemaan vapaa kaikesta tästä paskasta... Mutta toisaalta ulkomaailma pelottaa aivan kamalasti, en tosiaan tiedä mitä pitäisi tehdä, miten muka reagoisin asioihin jos en tällä tavalla kuin nyt? Onko elämää tämän häkin ulkopuolella? Pääsenkö koskaan vapaaksi tästä kierteestä?
En mennyt eilen terapiaan. Ei ollut voimia. Turhaa laskua taas siitäkin, vittu, laiskuudesta... Reilua kun laskutetaan siitä että on niin paha olla ettei pääse liikkeelle, uskaltaa astua ovesta ulos. Haluaisin vaan olla tässä peiton alla ikuisesti. Mutta en voi. Kuolisin ennemmin tai myöhemmin tylsyyteen. Pelottaa jäädä yksin sisälle, pelottaa lähteä ulos.

Tuntuu niin ulkopuoliselta. Katsoa aidosti hymyileviä ihmisiä kadulla. Tuntuu kuin olisin musta aukko kadulla. Se ihminen joka on leikattu ulos kaikista valokuvista. En mitään. En saa tätä tunnetta pois... Nyt kun ajattelen, se on ollut läsnä niin kauan kuin muistan.
En osaa yhdistää itseäni tähän maailmaan niin millään. Vaikka reagoin voimakkaasti tiettyihin asioihin, asioihin jotka tavalla tai toisella osuvat arkaan paikkaan, sekin on vain hetkellinen pudotus todellisuuteen. Normaalisti elän tässä kummallisessa, täysin absurdissa tyhjiössä. Ja haluan saatana ulos sieltä. Mutta en voi. En pysty. En kykene. Ei saatana mikä oravanpyörä.
Vittujen perse.
Tää on jo ihan kummallista, saatanan syvällistä löpinää joka kuulostaa yllättävän järkeenkäyvältä itselleni vaikka se onkin käytännössä yhtä vitun metaforaa.
Olla vangittuna tyhjiöön. Siltä tämä tuntuu. Ja paradoksaalisesti se sama tyhjiö löytyy paitsi ympäriltäni, myös sisältäni. Kivulias tyhjiö. Kuin joku hiekkamyrsky joka repii lihat luista.
Ihan vitun sairasta.