Blood, spit and vomit

Ei vittu.
Mä en vaan voi olla kenellekään mieliksi. Kohta kukaan ei jaksa mua... Ihan oikeasti. Mummi soittaa ja valittaa kun olin "luvannut" (eli sanonut "katsotaan nyt") tulla syömään huomenna... "Kyllä me nyt papan kanssa tykätään huonoa. Mikä siinä on niin vaikeeta soittaa ja tulla käymään? Et edes osaa kiittää, ei tällaisia kutsuja usein tule!" Olisi tehnyt mieli huutaa sille keuhkojen pohjasta. Huutaa että jumalauta, mulla on muutakin elämää kuin vaivaantuneet päivälliset typerän pinnallisten sukulaisten kanssa. Pakkososialisointia saatana. Olin sitten vaan hiljaa ja tyydyin sanomaan "Joo, anteeksi."
Ja en pysty en jaksa en kykene vittu laittamaan edes pitsaa uuniin, sekin tuntuu ihan vitun ylivoimaiselta ja inhottavalta. Jotenkin semmoinen olo että a) pudotan pitsan lattialle b) poltan sen tai c) poltan itseni uunin kanssa. Ihan perättömältä varmaan kuulostaa mutta jotenkin mua pelottaa aivan saatanasti tehdä tuollaisia asioita. Pelottaa ihan kaikki juuri nyt.
Musta ei ole koskaan hyötyä kenellekään, tuntuu vain että olen valtava taakka. Kieroonkasvanut kasvi valtavassa ruukussa jota muiden pitää kantaa mukanaan ja kastella joka vitun välissä valtavalla sääli- ja huomiotulvalla.
Inhoan itseäni kun olen tällainen vitun itsekeskeisen oloinen paska. Ihan oikeasti, jotenkin en vaan kykene.