Blood, spit and vomit

En ole koskaan pienen elämäni aikana osannut sanoa ei.
Tämä on vain kausi kun opettelen sitä. Kenties hieman liioitellustikin.
Pelkään olla se selkärangaton paska joka antaa kaikkien kiusata itseään lyömättä takaisin.
Serkku tukisti, pakotti antamaan nukenvaatteeni.
Äiti pakotti syömään lisää vaikka ei ollut nälkä, samoin mummi.
Mummi pakotti sosialisoimaan. Kuten kaikki muutkin sukulaiset.
Koulukiusaajat yrittivät pakottaa sulautumaan massaan. Pakottivat vihaamaan itseäni, sulkemaan vihani sisälleni. Kuten kaiken muunkin.
Vihaan niin monta asiaa. Itseäni kenties eniten.
Haluan lakata vihaamasta itseäni ensin, kohdistaa tämän vitun raivon johonkin muualle. Kenties sitten rauhoittuisin.

Älkääkä saatana kuvitelko että on vain yksi tapa olla vahva.
Miettikää missä kunnossa itse olisitte tän paskan jälkeen.

Antakaa mulle auto - ei, talo - romutettavaksi. Antakaa jotain mitä pistää täysin maan tasalle, tohjoksi. Lähettäkää takaisin varhaiskeskiajan taistelukentälle. Siellä saisi olla rauhassa. Vihata, purkaa sitä, miettimättä sen kummempia.

Tää on kanssa kai joku epävakaan piirre, en käsitä miten muut tuntee eikä mua totta puhuen kamalasti kiinostakaan.
Potentiaalinen massamurhaaja siis täällä kaiketi.