Blood, spit and vomit

Olen ehjä, olen rikki. Kenties vain näennäisesti ehjä, en tiedä. Kenties olen joskus oikeasti OK, enkä vain esitä. Joo, olen. Silloin kun on jotain mistä innostua. Mutta nyt... Lähes aina kun olen yksin... En oikein jaksaisi mitään. En jaksa lukea, liian vaikeaa tekstiä kaikki kirjat täynnä. Tai ainakin kaikki tuntuu juuri nyt kovin vaikealta. Piirtäminen. Ei sekään. Ei nyt. En jaksa raahautua metsästämään penaalia ja papereita tästä sekamelskasta. Ja mitä muka piirtäisin? Nyt on niin hiton tyhjä olo että en varmaan voisi muuta kuin jättää paperin tyhjäksi.
Sain laitettua kevätkääryleet uuniin.
Se kävi yllättävän helposti ja hermostuksetta nyt kun kukaan ei ole katsomassa. Pasi nukkuu.
Hassua.
Haluaisin olla osastokunnossa.
En tällainen näennäisen terve hermostuksen ja masennuksen vyyhti joka ajattelee liikaa. Ihan oikeasti naksahtanyt, viittä vaille itsemurhavalmis, maailmaa ja itseään vihaava taiteilijanalku kytee sisällä, välillä koputtelee päästä ulos. Se puoli minusta tietää että minusta tuskin koskaan tulee mitään. Minä tiedän, että olen jo jotain. Joillekin ihmisille tärkeä... minullakin on monia minulle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä ja asioita. Mutta... Jotenkin vain...
En osaa selittää tätä.
Olen vaan ihan helvetin sekaisin, tuntuu että ajatukset kiertää samoja ratoja kuin pakotettuna enkä saa sykliä rikottua.

"The mirror hurts more than starving"
"but food is good, it keeps you alive"
"Do I want to be alive?"
"You have to"
"Why?"
"Because you don't want to leave so many loved people behind"
"Would they really notice that I was gone? Do I only exist for others?"

Tätä rataa.