Blood, spit and vomit

Ihmisillä on outo käsitys syömishäiriöistä.

"No siis, joku on tosi laiha eikä se syö niin sillä on varmaan anoreksia"

"No et sä mikään anorektikko oo, sähän oot vielä ihan terveen kokoinen..."

"Ei susta kyllä huomaa että oisit syömishäiriöinen"

Ne ei käsitä että se on mielen, ei ruumiin sairaus. Ei se ole mikään sisäloinen joka syö kaikki sun läskit yhdessä yössä (voi kun olisikin, kaikki olisi niin saatanan paljon helpompaa silloin). Se on äärimmäisen kuluttava pakkomielle.

Kaikki on varmaan joskus yrittäneet laihduttaa? Kuvitelkaa se sama pakonomainen itsensä ruoskiminen ja "no jos mä nyt ihan vähän suklaata... ei en mä voi.. voinko... otanko... en... vittu kun tekis mieli" jokapäiväiseksi ajatuksenkuluksi. Suoranainen lihomisen pelko. Se että ei halua olla löllyvä ihrakasa, semmoinen joka puuskuttaa ja hikoilee ja vie metrossa kokonaisen penkin itselleen. On olemassa vain kaksi eri päätä: Läski ja Kaunis. Ei mitään siltä väliltä.

Ei se ole helppoa tosta vaan lopettaa syöminen tai vähentää sitä radikaalisti. Se on mielen taistelua ruumiin kanssa. Nälälle periksi antaminen osoittaa heikkoutta. Täysi olo = läski olo. Täysi vatsa on kaiken pahan alku ja juuri mutta sääli kyllä, sitä tarvitaan elämiseen. Keho jaksaa jatkuvasti muistuttaa tästä seikasta. Vatsan kurniminen, huimaus, päänsärky, jatkuva väsymys, paikkojen kolotus... Mutta ajatukset kulkevat edelleen samaa rataa. "Kyllä musta vielä joskus tulee kaunis, pakko tulla. Ei seksikäs. Ei kurvikas. Kaunis. Niin laiha että en jätä varjoa auringonpaisteessa. Että voin tanssia pisaroiden välissä kaatosateessa. Keiju."

Sitä huomaa useinkin hokevansa tiettyjä mantroja päässään, erityisesti jääkaapin lähettyvillä. "Nothing tastes as good as thin feels." Seuraavaksi sitä alkaa kiinnitellä siihen jääkaapin oveen stop-merkkejä, kuvia tosi laihoista ja ylipainoisista ihmisistä, kulkusia että varmasti herää siihen kun on avaamassa jääkaapin ovea... Sitä keksii vaikka mitä. Loppupeleissä se voi mennä siihen että mitä tyhjempi jääkaappi, sen parempi. Helpompihan se on olla syömättä jos ei ole mitään mitä syödä.... Mutta tässäkin on takapakkinsa. Kun tarpeeksi kauan jatkaa, tulee vastustamaton halu tunkea suuhunsa ihan mitä tahansa. IHAN MITÄ VITUN TAHANSA. Kunhan saisi nälän pois. Sitten sitä juoksee kauppaan täyttämään kolme kassia leivonnaisilla, hedelmillä, karkilla, leivällä... Tulee onnellinen, innostunut, helpottunut olo. Takaraivossa kuitenkin koputtaa ääni "tätä sun ei pitäisi tehdä...". Ja se ääni on harmittavan usein oikeassa.

Kuvitelkaa miten nälkäinen on tuollaisen jälkeen. Miten nopeasti ne kolme kassillista tavaraa ahtaa naamaansa vailla kontrollin häivääkään. Ja miten täysi, toisin sanoen läski, olo sen jälkeen on. Kuvitelkaa sitä syyllisyyttä "No niin, nyt mä pilasin kaiken". Sitten vessanpönttö onkin yhtäkkiä niin hyvää pataa kyseisen ruokavammaisen kanssa ettei mitään rajaa. Pakko saada kaikki se paska ulos. Sormet kurkkuun ja hupsista, siinä vierähtääkin puoli tuntia. Silmät vuotavat, poskiin sattuu, kaulassa rauhanen jos toinenkin on jumalattoman turvoksissa. Selkäkin jumissa kaikesta siitä kykkimisestä. Kurkkua polttaa, taas on nälkä ja turvallinen olo. Käsittämätöntä millaista YLPEYTTÄ ihminen voi tuntea oksentamisesta. Vähän kuin olisi ihan yksin saanut häädettyä parven kulkusirkkoja ja hiiriä ja muita tuholaisia sisuksistaan. Helpotus on samaa luokkaa kuin jos olisi saanut lääkkeen pitkälle edenneeseen AIDSiin tai vastamyrkyn potentially life-threatening käärmeenmyrkkyyn. Sitä ruoka nimittäin tuntuu olevan. Myrkkyä, kuraa, saastaa, likaa, epäpuhtautta, tirisevää rasvaa ja kaloreita... Vihollinen. Pahin vihollinen jonka voi itselleen toivoa.

Kun katsoo peiliin, näkee vaan läskiä läskin perään, löllyviä lihamöykkyjä, ylimääräistä, rasvaa, ihraa, PASKAA. Koko peilikuva on PASKAA. Rumaa. Ällöttävää. Iljettävää. Sietämätöntä. Sitten alkaa analysointi. "Reidet on ainakin liian isot. Pitää kävellä enemmän. Käsivarret löllyy ällösti. Vittu mikä kaljamaha, tosta on pakko päästä eroon." Pieni toivonpilkahdus. Solisluut. Lantioluut. Ja jos tarpeeksi venyttää niin kylkiluutkin. Sitä viettää ikuisuuksia pyörien peilin edessä yrittäen nähdä lapaluunsa ja selkärankansa. Sitä oikein hakemalla hakee niitä vitun luita. Ne tuntuvat ainoalta oikealta, kauniilta, henkilökohtaiselta asialta. "Kenelläkään ei ole samanlaista luustoa. Läskin alla me kaikki näytetään ihan samalta. Mä haluan olla oma itseni."

Kaupassakäynnistä poikaystävän kanssa tulee ihan uskomatonta jumitusta. On perjantai ja koko loppuilta aikaa istua katsomassa leffoja ja syömässä jotain hyvää. Poikkis lappaa koriin sipsiä ja vaikka mitä. Tullaan karkkihyllyn kohdalle. "Haluutsä jotain?" Arvaa vaan vittu haluaisinko. Päässä rullaa ajatuksia tuhatta ja sataa "Ainahan mä voin oksentaa... Mut sit menee rahaa hukkaan... mut on se silti hyvää vaik oksentaiskin, ja eikö se oo suklaankin pointti? Mut entä jos siitä vielä jää jotain kaloreita, entä jos en pystykään oksentamaan?" Tekisi mieli heittäytyä lattialle ja kirkua sille vitun syömishäiriölle että "ÄÄÄÄ, ANA JA MIA MÄ HALUUN KARKKIA!!!"
Kaikesta tulee niin saatanan vaikeaa. Sitten kysytään että "Entäs viinirypäleet?". Joo. Viinirypäleet pelastaa. Ne on kevyempiä ja ihan yhtä hyviä. Suklaa kummittelee mielessä koko matkan hedelmähyllylle. Viinirypäleet on myös vetisiä eivätkä taatusti mitään hiilariorgasmien lähteitä. Ihan yhtä vitun vaikeeta on kun äskenkin.

Kyllä, syömisestä voi ihan oikeasti tehdä itselleen näin vaikeaa.