Blood, spit and vomit

Hämmentävä päivä kaiken kaikkiaan.
Mielialat vaihdelleet niin laidasta laitaan ettei mitään rajaa... Dissosiaatiosta ja itsemurha-ajatuksien tasolta melkein maniaan asti. Useamman kerran. Vittu yhden päivän aikana.
Alan olla vähän väsynyt juoksemaan näitä portaita ylös alas jatkuvasti.
Henkisissä portaissa ei kulu edes kaloreita.
Oksettaa taas ihan hemmetisti kun olen syönyt tänään varmaan yli nelinkertaisena sen mitä ennen söin... Huoh. Tekisi niin mieli vaan luovuttaa ja mennä putsaamaan tää kaikki paska ulos sisuksista. Tuntuu että syöminen tekee musta jotenkin likaisen, sairaan, utuisen, keskittymiskyvyttömän, ruman, löllyvän, epämääräisen, epäkiinteän möykyn. Sellainen ruma köntti jämämuovailuvahaa missä on kaikki värit sekaisin ja siitä tulee harmaata. Tahtoisin edelleen kovasti olla puhdas, tarpeeksi kevyt kulkemaan lumessa jättämättä jalanjälkiä, tanssimaan sadepisaroiden välissä...
Mutta kenties sitäkin enemmän - ja se on jo uskomattoman paljon se - haluan elää elämäni onnellisena loppuun asti elämäni miehen kanssa, ylä- ja alamäkineen päivineen. Tuli eteen sitten ruokavammailua, verenhukkaa, hermovaurioita, kiihkouskovaisia, taidekriitikkoja tai vittuilevia sukulaisia. Mä aion päästä päämäärääni. Mä aion raivata kaiken tän pois ja etsiä itseni kaiken tän pahan olon ja monikerroksisen kuoren alta.
Nyt päässä takoo ääni
"Siellä on vain luut... Ja sä kyllä tiedät mitkä on ainoita keinoja saada ne luut muillekin näkyviin...
joko laihtua niin paljon ettet enää kykene liikkumaan
tai viiltää niin syvään että luuhun tulee naarmu,
että valkotakkiset tarvitsee leikkauksia ja monta kerrosta tikkejä sun paikkaamiseen..."
Hassua kyllä, tästä on jollain tasolla tullut kauneusideaalini. Mitä rumempaa, sen kauniimpaa kaiketi.
Kai se on joku taiteilijasidekick taas.
Olen tietynlainen esteetikko.
Rakastan sitä tunnetta kun näen langanlaihan ihmisen kadulla, sitä hämmennyksen, valtavan ihailun, unenomaisen muistikuvan lapsuuden keijusaduista ja järkytyksen sekasotkua. Reidet Jotka eivät kosketa. Läpi paistavat rintalastan luut. Kapeat, ei, vaan [i]ohuet[/i] sormet... Paperinohut iho... Se tietty näky muistuttaa linnunpoikasta. Kuvastaa avuttomuutta.
Sama valtavien haavojen kanssa.
Kai mä loppupeleissä vain haluaisin tuoda avuttomuuteni ja pahan oloni muillekin näkyväksi. Hassua miten se usein tehdään tällaisten häiriökäyttäytymisten kautta joiden usein sanotaan tuovan kontrollintunnetta. Syömisen ja viiltelyn säätely, hallitseminen... Se miten ulkopuoliset tulkitsevat tällaiset ensi silmäyksellä on avuttomuus. Oireilijalle itselleen avuttomuus tulee erityisesti syömishäiriöisillä viimeiseksi mieleen siitä miten he uskovat ulkopuolisen reagoivan.

Ihmismieli on omituinen.
Tuntuu jotenkin toivottomalta olla sen vanki.
Tän omituisen mielen. Kieroutuneen, traumatisoituneen, sairaankin.
En tosiaan tiedä olenko valmis parantumaan. Tahtoisin niin kovasti, yritän, mutta en loppujen lopuksi tiedä pystynkö.

No niin, liian kauan kulunut ruuasta, hyödytöntä enää oksentaa.
Tervetuloa kilon verran ylimääräistä painoa saatana.