Blood, spit and vomit

Okei, pitkästä aikaa ajattelin kirjoittaa kunnon itsetutkiskelupostauksen. Eli varoitus puuduttavasta liibalaabasta.



Taustalla:
Yksin jääminen koulussa, jonkinasteinen koulukiusaaminen (henkinen, lähinnä pukeutumiseen, ulkonäköön ja harrastuksiin kohdistuvaa ilkkumista) sekä myös jonkinlaista seksuaalista hyväksikäyttöä. Kummisetä on tuijottanut ja ahdistellut, mutta kaikkea en muista. Ex-poikaystävä (Ville) pakotti tekemään sitä sun tätä.

Tuoreampina juttuina sitten parin vuoden takainen vanhempien avioero, ja jokin aika sitten katkennut kahden vuoden mittainen oma seurustelusuhde. Muutto uudelle paikkakunnalle, koulun alkaminen ja se että kavereilla menee huonosti eivät ole helpottaneet taakkaa nekään.


Mihin se on johtanut:

Julmettu eskapismi. Elän täysin omassa pienessä kuplassani johon en päästä muita. Pääni sisällä olen vahva, kaunis, yritteliäs, täydellinen. Kaikki fantasiani (jos joku ahdasmielinen kuvittelee että tää sana tarkoittaa vain seksifantasioita, mä hirtän sen omakätisesti) liittyvät jotenkin voiman- ja kontrollintunteeseen. Heti kun joku sekoittaa mielikuvani, keskeyttää ajatukseni, menen hämilleni ja tunnen oloni kovin avuttomaksi. Sen takia en oikein tykkää sosialisoidakaan.


Huono itsetunto, jopa itseviha. En vaan koe itseäni millään tasolla arvokkaana tai merkityksellisenä ihmisenä kuitenkaan, vaikka mielikuvitukseni välillä sanookin toista. Tiedän ettei ihmisiä loppupeleissä kiinnosta kamalasti miten mulla menee, ja siksi kenties en osaa hallita sitä miten paljon paskaa kaadan heidän niskaansa. Tästä me P:n kanssa juteltiin tosiaan pari päivää sitten. Tuppaan vuodattamaan vähän liikaa omia murheitani. En osaa oikein ajatella että joitain ystäviä oikeasti ahdistaisi se jos minulla on paha olla. Jotenkin kai ajattelen että minun paha oloni olisi helppoa ohittaa olankohautuksella.
Välillä saan kohtauksia kun tekisi mieli vain hakata päätä seinään ja huutaa itselleni miten vitun tyhmä, ruma ja säälittävä paska olen. Olen vaan niin käsittämättömän vihainen itselleni etten oikein tiedä mitä tekisin. Ja tämä purkautuu melko usein viiltelynä.


Viiltely. Keino rankaista itseäni, saada kontrollintunnetta, katkaista ahdistuskierre... Tähän tapaan minulla on kehittynyt jo melkein sairas tunneside. Valokuvaan viiltojani, katselen kuvia myöhemmin.. Joskus ahdistus helpottaa ihan vain siitä että saan nähdä sen veren joka on minusta joskus vuotanut ulos, joskus se taas saa aikaan sellaisen efektin että tekee mieli viillellä uudestaan. Juuri noihin aiemmin mainittuihin itsevihakohtauksiin viiltely on osoittautunut tavallaan tosi tehokkaaksikin ratkaisuksi, mutta kortilla on se kääntöpuoli, että juuri tuossa mielentilassa teen ne syvimmät viillot. Kontrollintunnetta minulla ei ole omasta takaa juuri lainkaan. Tuntuu että koko elämäni on yhtä kaaosta, muuttoineen ja vaikeine ihmissuhteineen päivineen. Viiltely on asia jota voin kontrolloida, ainakin näennäisesti. Kuinka usein, kuinka paljon, kuinka syvälle viillän... Yhtäkkinen kipu, aukinaisen ihon ja veren näkeminen on aina ihmiselle sen verran omituinen tilanne että sitä väkisinkin unohtaa kaiken muun. Ainoastaan viillellessäni osaan elää hetkessä.
Ja siihen on ihan aivokemiallinenkin syy miksi viiltely on koukuttavaa. Ainakin näin olen kuullut. Kun henkinen kipu kasvaa kovaksi, ei ihmiskroppa osaa oikein reagoida siihen ja lievittää sitä mitenkään. Mutta kun fyysistä kipua osaa kohdalle, kroppa erittää hyvin äkkiä endorfiineja ja muuta mukavaa, jotka sitten piristävät puolivahingossa mieltäkin.