Blood, spit and vomit

Tämmöistä muuten pohdittiin viime torstaina taideterapeutin kanssa...

Se on ulkopuolisuuden tunne, joka saa mulle aina sen pahimman olon aikaan.
Äiti ja isä on molemmat loppupeleissä hyvin "järkiperäisiä" ihmisiä. Loogisia. Aika viileitä tavallaan. Isä enemmän kuin äiti, mutta silti. Ja minä taas tällainen taiteilijasielu, kamalan tunteellinen. Aina on tuntunut, että vaikka vanhemmat rakastaa niin ne ei aina ihan ymmärrä.

Koulukiusaamisessa sama kaava toistui.
Olin erilainen kuin muut, ja siksi ulkopuolinen.
Valtterkaan ei hyväksynyt minua silloin sellaisena kuin olin, koska hän oli niin Looginen ihminen. Isolla L:llä. Säikähti tunteellisuuttani.

Tästä kun puhuimme, menin ihan sykkyrälle, pahemmin kuoreen kuin koskaan ennen terapian aikana, ja meinasin alkaa itkemään. Tulin yhtä aikaa todella vihaiseksi ja surulliseksi, raavin käsivarsiani hermostuneena niin että nahkaa lähti. Tuli pakottava tarve viiltää.

Tätä se on. Tunnen olevani pihlaja mäntymetsässä.

Ehkä huomaamattani minut saavat viiltelyhalun valtaan myös tilanteet, kun joku soittaa/soitan jollekin ja tämä kertoo olevansa jossain muualla jonkun muun kanssa, tekemässä jotain mistä en tajua mitään. Pitää ruveta tarkkailemaan.