Blood, spit and vomit

Kyrpii taas kun rahaa ei tuu mistään suunnasta, kun tuntuu että kaikilla menee taloudellisesti päin helvettiä. Nihkeintä siinä on ehkä se että syytän itseäni koko jutusta (täytyy kyllä olla itsetunto todella alhaalla että syyttää itseään talouslamasta...) kun mä syön ihan järkyttäviä määriä ja hemmetti soikoon vaadin koko ajan jotain... Tosi rasittavaa jotenkin.

Opo sanoi silloin koululla että joudun todnäk hyppäämään ensi lukuvuodella taas ekalle vuosikurssille. Ei siinä mitään ongelmaa, mulla ei oo kiirettä koulun kanssa. Enemmän mulla on kiirettä saada tää hemmetin pää toimintakuntoon. On tässä jotain edistystä tullut kun tajuaa mistä on kyse ja tälleennäin, mutta... Ihan tosi, ei kyllä kauheasti innostanut tuo kommentti tän jakson loppuun suorittamista. Jos mä joudun kuitenkin ensi vuonna vetämään ykkösvuoden alusta, niin miksi mä nyt tekisin tätä jaksoa? o.O Siis... mä veikkaan että oon sitten vähän paremmassa opiskelukunnossa. En halua paskoja arvosanoja ihan vaan sen takia että oon mielenterveydellisesti rajoittunut. Mä en tahdo suorittaa tuota koulua samalla tavalla puolella korvalla kuin jotain lukiota. Mä haluan oikeasti oppia sieltä jotain! Sehän koulujen tarkoitus on, eikö? Mutta nyt mä en pysty täysipainoiseen opiskeluun.

Kyllä mä taas oon sillä kantilla että pitäisi jäädä saikulle. Kun tää mieliala vaihtelee taas niin paljon ettei mitään rajaa. Tai siis, sanotaanko että okei, mulla on välillä ollut parempi olo kuin puoleen vuoteen, mutta ne pohjajaksot on kyllä ihan samalla tavalla jotain poikkeuksellisen kamalaa.
Siinä on vaan se kääntöpuoli että en siedä vanhempien pettyneitä kommentteja ja möllötyksiä, sitä miten sukulaiset pitää mua laiskana, miten kaikki olettaa että olen pois koulusta vain koska mua ei huvita... Mutta kun tilanne on aivan päinvastainen...

Älkää vihatko mua sen takia että mulla on joku saatanan persoonallisuushäiriö. Ei sitä turhaan häiriöksi kutsuta. Ei sitä voi noin vain heittää roskiin ja jatkaa elämäänsä ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mä en vain jaksa kantaa tätä taakkaa, mä en jaksa.

Tää vitun mielenhäiriöisyys jo yksinään riittää katkaisemaan kamelin selän, mutta siihen päälle vielä pelko siitä että en jotenkin saa ansaitsemaani arvostusta siitä mitä PYSTYN tekemään näillä rahkeilla jotka minulla on... On jotain ihan mielettömän kuluttavaa.

Pitäisi jaksaa käydä koulussa.
Ei jaksa, mutta okei, piirrän ja maalaan ja kehitän itseäni muuten silloin kun pää antaa myöten.
Pitäisi jaksaa tehdä töitä.
En jaksa painostusta, vihaan muiden kanssa työskentelyä. Sitäpaitsi mun harrastukset ON mun työ. Tai ainakin tulee olemaan. Enkä halua johonkin shellin kassalle koska se ei vastaa mun tavoitteita niin missään määrin. Se on vastakohta mun persoonalle, mun tavoitteille, ja sille mitä jaksan tehdä.
Voin mä maalata, voin mä niitä myydä. Okei, mä en osaa myydä mitään, mutta opettakaa mulle. Ilman sitä vitun auktoriteetin näsäviisasta ääntä joka pistää kouluissa aina korvaan. Eikö ole tärkeintä että tekee jotain? Kotona työskentelevän taiteilijan jopi on ihan yhtä hyvä kuin jonkun mainostoimistossa pompotettavana olevan. MINÄ ITSE ÄÄÄÄ!!!
Joo anteeksi, mä vaan en kestä auktoriteettejä.
Ja toisaalta pelkään päättää mitään itsekään.
Jumaliste mikä yhdistelmä.

Mä tahdon oppia itse, kuunnella muita, olla tasavertaisessa suhteessa ihmisten kanssa. En niin että joku käskee minun tehdä jotain ja että ehkä opin siinä sivussa. Mä tahdon että mulle kerrotaan asiat suoraan, ja yhdessä tehdään juttuja. Taiteen pitäisi olla paljon sosiaalisempaa. Se on mun mielestä ala jota ei pysty kovin hyvin missään laitoksessa opettamaan ja samalla pitämään alan kehitystä yllä. Nää samat menetelmät tehdä kuvanveistoa, samat käsitykset hyvästä maalauksesta... Ne vaan jatkuu ja jatkuu ja jumiutuu päälle jos ei joku tee välissä jotain TÄYSIN randomia. Joku itseoppinut, mitä luultavimmin. Taiteilijaksi ei opiskella, sellaiseksi synnytään ja kasvetaan.
Elämä opettaa taiteen.