Blood, spit and vomit

Luen Harry Potter fanfictionia, piirtelen söpöjä animetyttöjä saparoineen päivineen... Maailma näyttää ihan samalta kuin miltä se näytti 7. luokalla. Miksi?
Omituinen olo. Muistan ihan oikeasti, millainen tunnelma mun seiskaluokan elämässä oli. Muistan elävästi ne liian kirkkaat talvipäivät, sumuiset, kosteat aamut kun kävelin loskassa kouluun. Kemianluokan kelmeät valot. Istuin luokan oikeanpuoleisessa nurkassa Hetan vieressä. Pöydät oli harmaat ja korkeat, tuolit vähän kiikkerät. Suvi, Kati ja Kaisa istui meidän edessä. Mä piirtelin jotain kyborgityttöjä kuten yleensä. Kirjoittelin siihen piirustuksen viereen jotain todella ahdistavaa runonpoikasta, kuten mulla on edelleen tapana.
"Mitä sä piirrät?"
Näytin työn Suville ja Katille.
"Vähän siisti, ihana tukka tolla yhdellä."
"Kiitti..."
Ihmiset on koneita.
Pelkkiä koneita vailla päämäärää. Elämäntehtävänä kuolla.
Olin niin pessimistinen. Maailma näytti vain ikuiselta mielikuvitukseni leikkikentältä, kuten nytkin. Ja se tuntuu tavallaan hyvältä. Mulla on taas inspiraatiota piirtää ja keksiä tarinoita, olen taas saanut otteen yläasteella kehittämistä hahmoistani. Tuntuu niin hyvältä palata tähän omaan ihmemaahani jossa kävin viimeksi monta vuotta sitten. Pitkä, ruskea tukka ja keltamustaraitainen trikoopaita on palanneet. Tervetuloa takaisin, Niina. Tervetuloa takaisin, inspiraatio. Tervetuloa takaisin, rumuuden kauneus.
Aivan. Sen vuoksi mä elän. Kauneuden. En siksi että itse haluaisin olla kaunis, vaan että haluan nähdä jotain kaunista kaikessa. Rumuudessakin.
Olen aina ollut sitä mieltä että kaikki mikä herättää tunteita on kaunista. 


Mielikuvitus ja tunteet ovat suurimmat lahjat kaikista.