Blood, spit and vomit

Sain aikaiseksi tehdä Maibanin meikin uusiksi. :) Ketuttaa kun ei oo kamerassa pattereita niin en nyt saa laitettua kunnon kuvaa nettiin, mutta kumminkin. Aika tumma ja emo siitä tuli, mutta passaa tolle poitsulle kuin nyrkki naamaan.

Ihanaa kun on taas innostunut kunnolla säätämään noiden nukkejen kanssa pitkästä aikaa, nyt puuttuu enää into ommella vaatteita niille. :D Kankaita kyllä ois, ja pari ideaa, mut ei kyllä nyt jaksaisi tehdä mitään ilman ompelukonetta koska a) täällä ei ole tilaa levittäytyä lattialle kangaskasan kanssa leikkelemään ja tappelemaan lankasolmuja vastaan ja b) no, ei vaan jaksa. XD
Maibanille pitäis ommella uudet housut ja joku t-paita... Oikeestaan kaikki pirpanat tarttis kokonaan uudet vaatekerrat niskaansa, mut Maibanilla tilanne on ehkä pahin kun sitä ei oikein noiden tyttöjen vaatteisiin viitsi pukea vaikka aika neitimäinen onkin. Lähinnä toi herran väriskaala rajoittaa aika rutkasti jo sitä mitä sille voi laittaa päälle ilman että näyttää kamalalta. :D

Mut joo, kiviäkin varmaan kiinnostaa nää mun nukkemonologit, joten se siitä.

Vähän on ulkopuolinen olo tässä Pasin, Aharonin, Jonaksen ja Elisan "pyhässä nelikossa". Tuntuu kuin en jotenkin kuuluisi siihen muuten kuin Pasin kylkiäisenä. Sitähän mä olen aina ollut sosiaalisissa suhteissani. Siipeilijä, kaupanpäälinen, vähän kuin joku tosi huomiotaherättävä finni naamassa. Tai enpä ees tiedä huomiotaherättävästä, joskus tuntuu kuin mua ei olisi olemassakaan. Tuntuu kuin noille ihmisille olisi ihan sama olenko olemassa vai en. Mutta joo, jos niitä ei kiinnosta niin ihan vitun sama mulle, en mäkään jaksa. Pasia kiinnostaa ja mun omia ystäviä kiinnostaa and that's it.
...Tuntuu kyllä että kaikkien muidenkin ystävien kanssa on käymässä samoin. Susalla ja Alenalla on omat kuvionsa, koulussakaan en oo käynyt niin nekin ihmiset on vähän jääneet etäisiksi...

Kai mä sitten vaan eristäydyn entisestäni, teen omia juttujani ja haistatan paskat maailmalle. Pienenähän mä unelmoin olevani erakko jossain tosi kauniissa luonnontilaisessa paikassa jossa kukaan ei koskaan käy. Olisin siellä yksin itseni, ajatusteni ja luontoäidin kanssa.
Jotenkin silti kyrsii, tekisi mieli huutaa että vittu noinko vähän mä merkitsen teille.
Enkö mä ole olemassa muuten kuin Pasin tyttöystävänä ja keskinkertaisena taiteilijana?