Blood, spit and vomit

Tavallaan, mulla on todella hyvä olo. TAVALLAAN.

Mutta viiltelystä on taas tullut melkein jokapäiväistä, välillä tuntuu etten jaksaisi elää ollenkaan, masennuksen kuopat on syventyneet samalla tavalla kuin hyvien hetkien huiput on nousseet. Enää en ole turta, mutta entistäkin epävakaampi. En osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia.

Nyt mulla on melkein energiaa tehdä juttuja. Ongelmana on vaan se että mä en halua tehdä niitä - toisaalta, nyt sentään sanon sen suoraan että vittu mua ei kiinnosta. Mua ei vaan huvita liikkua täältä koska mulla on täällä Pasilla kaikki mitä tarvitsen, teriä ja nukkeja ja kaikkea mahdollista myöten, enkä jaksa raahata romujani kämpästä toiseen. Koska ihan tosi, mä oon niin törkeä harrastajaihminen että mun on pakko roudata niitä. :D En vaan selviä ilman tätä muuttokuormaani.

Ja Espoo ei vaan enää tunnu kodilta. En tiedä miksi. Ei se oikeastaan äidin syy, tai kenenkään muunkaan ole, mutta musta vaan tuntuu että oon viimein pikkuhiljaa erkanemassa siitä espoon elämästäni.
Tästäkään en osaa sanoa onko se hyvä vai huono juttu.

Ja mä EN ole eristäytymässä vaikka haluaisinkin. Mulla on internet, ja Pasin kaverit ravaa täällä yhtenään. Mä en tarvitse jokapäiväistä sosialisointia, mä en enää ole niin riippuvainen ystävistäni kuin ennen. Hädin tuskin kirjoitan enää viittä tekstaria päivässä, ennen niitä meni melkein 30. Mun ei yksinkertaisesti tarvitse. Ne ihmiset tuntee mut jo niin hyvin ettei mulla ole mitään sanottavaa juuri nyt.
Ja kun kaikki asuu jossain hevonperseessä mihin mua ei kiinnosta liikkua yhtään.
Ihan tosi, mä olen vain kotihiiri joka on pikkuhiljaa itsenäistymässä, en joku eristäytynyt nörtti joka vaan pelaa WoWia päivät pitkät. Just deal with it.