Blood, spit and vomit

Heti kun voin yhden päivän verran paremmin, kaikki tuntuu olettavan että olen heti parantumassa, viikon sisään menossa kouluun.
Heti kun mä taas syön nuudeleita, kaikki olettaa että se syömishäiriö on ollutta ja mennyttä.
Heti kun mä en silvo itseäni rasvakudokseen asti pariin viikkoon, kaikki ajattelee että "no kyllä se kohta ton tyhmän tavan unohtaa".

Ei se ole niin yksinkertaista.
Tämä on pitkä prosessi, mulla on edelleen käsittämättömän paha olla.
Juuri nyt.

Mun ongelma ei ole se että kuolisin kohta kun en syö. Paskan marjat, mä olen harvinaisen tervekroppainen syömishäiriöinen - nätimpiä läskimakkaroita ja veriarvoja saa hakea. Koska mä muistan syödä oikeita asioita enkä tyyliin kahta palaa suklaata päivässä ja that's it.
Mun ongelma on se, mitä mä näen peilissä, mun ongelma on se että pidän itseäni kuvottavana ja inhoan itseäni todennäköisesti enemmän kuin mitään muuta elävää olentoa tämän maapallon päällä.
Mun ongelma ei ole se että vuotaisin kuiviin kun viillän liian syvään. Ei, nää arvet haihtuu parissa vuodessa vaaleiksi. Ongelma on siellä miksi teen tätä, miksi tuhoan itseäni kaikin mahdollisin keinoin.
Ongelma on minussa, ei tavoissani tai ruumiissani.
Ei niin kuin flunssa jonka saa lääkkeillä pois.
Kyllähän lääkkeillä oireita saa lievennettyä hitusen, mutta itse ongelma on ja pysyy. Olen edelleen ihan romahtamispisteessä jos totta puhutaan, en voi läheskään aina yhtään niin hyvin kuin miltä näyttää.
Edelleen mä fantasioin kylpyammeesta, vedestä joka hiljalleen värjäytyisi punaiseksi mun verestä. Väri minusta valuisi veteen ja sitten viemäriin. Että olisin poissa. Edelleen katson niitä lääkepurkkeja ja mietin "mitäköhän tapahtuisi jos ottaisin noi kaikki kerralla?". 
Ja edelleen mä pelkään sitä lihomista kuollakseni ja mua oksettaa syödä ja en tajua miksi vitussa mun pitäisi mussuttaa koko ajan jotain, mun mielestä syön ihan normaalisti ja mua ällöttää joskus katsoa millaisia määriä paskaa muut mättää leipäläpeensä.

Mä vihaan itseäni edelleen.
Sitä tunnetta ei noin vain pyyhitä.
Niin kuin veri ei lähde pyyhkeestä kun se siihen on kerran kunnolla pinttynyt.