Blood, spit and vomit

Koitan nyt tällaisella raapaleella tappaa writer's blockiani vähäsen... :P Olen jotenkin aina ollut sitä mieltä että Harrylla voisi saman tien diagnosoida epävakaan persoonallisuushäiriön niin... No, tämä teksti on jokseenkin häiriintynyt.  ::)
Pahoittelen kirjoitusvirheitä, kliseisyyttä ja muuta moskaa, en ole kirjoittanut aikoihin ja koitan nyt taas päästä alkuun.

Kirjoittaja: Skulljuice
Ikäraja: k18
Genre: angst
Yhteenveto: Harry on harvinaisen väsynyt olemaan täydellinen.
Varoitukset:  Juttua masennuksesta, viiltelystä ja ajatuksia itsemurhasta. melko yksityiskohtaista kuvailua. Voi olla melko paha triggeri itseään vahingoittaville tai sitä harkitseville. Muistutan että kyseisessä tavassa ei ole mitään hieelnoa ja dramaattista, se ei helpota oloa kuin hetkeksi, ja jättää pahat arvet sekä sieluun että ruumiiseen. Älkää antako tämän ficin vaikuttaa mitenkään tekemisiinne. Kamppailen itsekin edelleen kyseisen ongelman kanssa ja voin sanoa että se on yhtä helvettiä.

***

Harry katsoi itseään peilistä.
Tummat silmänaluset, kalpea iho, hintelä vartalo. 
"Poika Joka Elää" mutta näyttää kuolleelta? Miksei kukaan huomaa?
Kenties koska  kukaan ei ollut ikuisuuksiin nähnyt hänen itkevän. Kenties koska hän ei osannut itkeä. Kenties koska hänen jos jonkun oletettiin pysyvän vahvana ja jatkavan taistelua jos toistakin kunnes kuolisi.
Mutta hän oli väsynyt. Niin väsynyt. Jos joku näkisi hänen käsivartensa niin tietäisi.
Joskus poika melkein toivoi jonkun näkevän, kuulevan tukahdutetun avunhuutonsa.
Mutta nyt oli jo liian myöhäistä.
"Säästäkää säälinne eläville, minä olen jo mennyttä. Olen väsynyt olevaan täydellinen. Olen väsynyt olemaan aina se joka pelastaa kaikki, olen väsynyt olemaan yhtään mitään.", Harry jupisi peilikuvalleen, päättäväinen kiilto silmissään.

Milloin joku olisi viimeksi välittänyt siitä miten hän voi?
Milloin joku olisi vaivautunut kysymään "Hei, Harry, oletko kunnossa? Eikö sinua väsytä tämä kaikki?"
Hän ei muistanut.

Harry istahti sänkynsä reunalle, nosti hihansa, katseli käsivarttaan.
Lähes valkea iho oli pitkältä matkalta peittynyt vaaleanpunertavien arpien sekamelskaan. Harry hymyili. Hän piti näistä arvista niin paljon enemmän kuin otsassaan olevasta. Näiden syntyyn hän oli itse vaikuttanut, ollut kontrollissa, tuntenut, miten terä kirjoitti hänen tuskansa iholle, kuinka paha veri valui ulos.

Harry kaivoi yöpöytänsä laatikosta kirjeveitsen. Hän oli teroittanut sen niin teräväksi kuin suinkin, mutta oli kovin turhautunut työnsä tulokseen. 
Parempi se oli kuin ei mitään.
Pitkän aikaa Harry vain pyöritteli veistä kädessään, katsoi miten ikkunasta tulviva valo heijasteli sen hopeisesta pinnasta.
Hän painoi kylmän metallin käsivartensa ihoa vasten. Hänen sydämensä tuntui jättävän pari lyöntiä välistä. 
Viimein hän sai olla itsekäs. Viimein hän sai jotain mihin keskittyä. Jotain muutakin kuin maailman pelastaminen. Jotain muuta kuin muiden ongelmat. Jotain, joka todistaisi että hän oli edelleen lihaa ja verta eikä pelkkä varjo.

Viilto.
Kipu iskeytyi Harryn tajuntaan kuin polttorauta. Hänen sydämensä tykytti tuhatta ja sataa ja rauhoittui sitten tyystin.
Toinen.
Harry hädin tuskin tunsi kipua. Lämmin veri valui käsivartta pitkin. Hän katsoi aikaansaamaansa vahinkoa ja säikähti hitusen. Niistä tuli niin paljon syvempiä kuin oli tarkoitus. Haavojen reunat ammottivat kuin ruusun terälehdet, punaisina, sulavalinjaisina. Veri sykähteli ulos niiden välistä, kuin sillä olisi ollut kiire vapauteen. Harry huokaisi, laski kirjeveitsen käsi täristen takaisin laatikkoon. Hän hengitti kiivaasti, mutta hänen mielensä oli onnellisen tyhjä kaikesta. Oli vain kipu. Tämä oli hänen tapansa itkeä. Näyttää että ei ollut kunnossa.

Hiljalleen Harry heräsi transsistaan.
Hän huomasi veren valuneen lakanoille ja lattialle ja kirosi kovaan ääneen.  Vuoto ei näyttänyt tyrehtyvän. Hän sitoi pikaisesti matka-arkustaan puhtaat sukat haavojen päälle.
"Harry? Oletko siellä? Tule syömään, et voi istua siellä koko päivää!", Harry kuuli Ronin äänen makuusalin oven takaa. Ovi aukesi.

Hiljaisuus.

Ron tuijotti Harryn sukilla sidottua käsivartta ja verta lakanoissa.
"Mitä helvettiä tapahtui?"
Harryn jalat tuntuivat veteliltä. Hänellä oli epätodellinen olo.
Ei, ei nyt!
"Kuka helvetti tämän teki? Sattuuko sinuun? Mitä tapahtui?"
Harry ei osannut vastata. Hän irrotti sukan käsivartensa ympäriltä ja nosti hihaansa vielä hieman. Nyt Ron näkisi arvet selkeästi. Ja edelleen verta sykähtelevät haavat.
Ron tuijotti, suu auki. Missä tahansa muussa tilanteessa tämän ilme olisi saanut Harryn nauramaan.
 
Pelko ja häpeä kietoutuivat toisiinsa Harryn sisällä kuin rakastavaiset.
Viiltojen tuoma rauha oli poissa.