Blood, spit and vomit

 

En jaksa en jaksa en jaksa. 

Mua pelottaa ihan kamalasti kaikki. Mua ahdistaa tehdä yhtään mitään paitsi kuunnella musiikkia, kirjottaa ja piirtää. Ei ne kyllä mun oloa juuri helpotakaan... Haluun osastolle ja vähän sukkelasti. Saakeli, ei kai tässä muuta voi tehdä kuin odottaa parempia päiviä ja että ne soittaa sieltä... Vittu kun mua ei voida ottaa sisälle minnekään toiseenkaan pöpilään kun sinne vitun jorviin jossa ei oo KOSKAAN tilaa... Talvella varsinkaan. Avo-osastolla. Aikuisten puolella. Vittu mä kiroan Suomen mielenterveyspalvelut alimpaan helvettiin... Ihan oikeesti, tää on niin vitun suoritusyhteiskunta että ihmisiä pidetään väkisin töissä ja koulussa eikä vaivauduta varaamaan yhtään enempää osastopaikkoja. Vittu vittu vittu. ARGH. Ei oikeesti oo niin vitun kallista ja vaikeeta rakentaa Espooseen yhtä vitun lisärakennusta kun täällä näitä hulluja riittää (sisäpiirin tietoa löytyy saatana, en oo eka jolle käy näin... :DDD). Tai vittu onhan täällä ihan autiotalojakin. Sen kun kunnostaa yhden sellaisen ees pintapuolisesti toimivaksi... 

Ette usko miten mua kyrsii tää kun varmaan kolme kertaa käännytetty takaisin kotiin vaikka miten ois ollut itsarin partaalla. Kerran pitivät terveyskeskuksen tarkkailussa yhden yön jopa kun olin puoliksi yrittänyt itsaria (ainakin kännisen minäni mielestä olin, vaan eipä rannesuonen päällä näkynyt yhtäkään viiltoa. Kaikkialla muualla kyllä, ja alkoholia ja lääkkeitä masussa vaikka muille jakaa...) ja potkivat heti aamulla kotiin perustelematta ollenkaan. Tulee helvetin arvoton olo tuollaisesta. Ihan kuin en jotenkin olisi tarpeeksi sairas että musta voisi välittää ihan yleiselläkin tasolla... Kyllä mä tiedän että mulla on kamalasti ihmisiä jotka mua rakastaa ja arvostan sitä tosiaan, mutta... En tiedä, kun ei mitkään kotikonstit enää auta niin eiköhän laitoshoito oo viimeinen oljenkorsi. 

Tuntuu etten kestä itseäni enää hetkeäkään, tekisi mieli leikellä valtimot niin vitun auki kun pystyy ihan vaan siksi ettei jaksa enää katsella itseään peilistä ja kuunnella omia typeriä juttujaan. Saisi vihdoin olla vihaamatta itseään. Mua niin kyrsii. En ihan oikeasti jaksa. En osaa mitenkään kuvailla tätä fiilistä, tuntuu etten pääse itseltäni mitenkään karkuun. Olen itselleni kuin joku vitun ilkeä sisarpuoli. "Tuhkimooo!!! Osta karkkia, syö vielä toinenkin lautasellinen, älä nuku senkin läski, ruma ruma ruma!" Mä en tiedä voisko tän jotenkin luokitella jo dissosiaatiohäiriöksi mutta... Mä vihaan itseäni jotenkin ulkopuolisen silmin... En osaa selittää, tuntuu kuin katsoisin omaa elämääni elokuvana ja inhoaisin päähenkilöä. En jotenkin tajua itseäni yhtään, en tunne niin kuin pitäisi, tuntuu kuin olisin jotenkin ulkopuolella... En näe enää ympäristöänikään, en kiinnitä siihen oikeastaan juurikaan huomiota. Päivät vaan matelee eteenpäin harmaana massana. Paskin ja tylsin elokuva minkä olen koskaan nähnyt.