Blood, spit and vomit

Ala-asteen ensimmäisen ja toisen luokan olin todella yksinäinen. En ystävystynyt helposti ihmisten kanssa, olin aina ollut vähän sellainen outolintu. Ja olen kai osittain edelleenkin. Jotenkin 3-luokan hujakoilla sitten tutustuin kahteen tyttöön joista käytän lyhenteitä M ja T. Olimme heti kuin ylimpiä ystäviä ja tulimme kohtuuhyvin toimeen keskenämme. Keksimme kamalasti eri leikkejä ja olimme onnellisia. Minäkin olin onnellinen vaikka edelleen jäin vähän toisten varjoon. Jäin aina vähäisimpään rooliin leikeissä, koskaan ei leikitty sitä mitä minä halusin, en koskaan ollut jotenkin... tarpeeksi hyvä heille. Tuntuu nyt jälkikäteen ajatellen siltä että he jotenkin kokivat olevansa ylemmässä asemassa minuun nähden, että olin vain mukana roikkuva riippakivi jota oli kiva tökkiä.

Yläasteella kaverisuhteet menivät yhdeksi isoksi sekasotkuksi. Tutustuin kahteen uuteen tyttöön, joista nyt käytän kirjaimia H ja E. M ja T olivat edelleen kuvioissa, kunnes... No, aloin jotenkin sulkeutua omaan maailmaani. Keksin ihan omituisia skenaarioita, valehtelin asioista joihin en ollut tyytyväinen itsessäni. Olin mielestäni tylsä ja heikko, joten pakenin omaan pieneen maailmaani jossa olin ihmissusi. Ja minulla oli poikaystävä. Ongelmaa ei olisi ollut jos tämä maailma ei olisi räjähtänyt suustani ulos, pääni ulkopuolelle.

Kerroin ystävilleni olevani ihmissusi (luin silloin paljon Harry Potteria, olin oikeastaan epäterveen obsessoitunut siihen... Kuten aiemmin Pokemoniin ja muihinkin ilmiöihin). Kerroin heille että minulla oli poikaystävä. Omituisinta ehkä että kaikki meni täysin todesta. Tulimme jopa siihen pisteeseen että M ja T tökkivät minua hopeaesineillä tarkistaakseen polttavatko ne minua todella. Myöhemmin havahduin vähäsen, halusin eroon valheistani sulavasti. Kerroin mielikuvituspoikaystäväni kuolleen autokolarissa. Pelottavinta tässä vaiheessa oli ehkä se, että tuntui siltä kuin joku olisi oikeasti kuollut. Kun päätin, että nyt tämä loppuu, niin tuntui jotenkin kauhean pahalta. Itkin monta päivää ja yötä sen takia. No, jäin ennen pitkää kiinni. M ja T eivät enää luottaneet minuun, H ja  ovat edelleen yksiä parhaista ystävistäni.

Yläasteella oli tietty porukka tyttöjä jotka kiusasivat minua, sekä jokunen vuoden nuorempi poika. Kaikki lähti jokseenkin typerästä ja omalaatuisesta pukeutumistyylistäni josta kyllä itse tykkäsin todella paljon. Tämä tyttöporukka tietenkin aukoi päätään yhtenään siitä, että pukeuduin äitini vanhoihin tai liian räikeisiin vaatteisiin ja olin "epämuodikas". Niin tyypillistä yläastetta.

T liittyi tähän kiusaajien ivalliseen kuoroon, ja monta kertaa sain lähteä koulusta kesken päivän hysteerisesti itkien pois. M:n kanssa meni muuten vain välit enemmän tai vähemmän poikki. Tai ainakin viilenivät  lähes olemattomiin. Jo tällöin ajattelin itsemurhaa päivittäin, ja taisin viillelläkin silloin ensimmäistä kertaa.

Samoihin aikoihin kaikkien noiden kaverisuhteiden ongelmieni kanssa taustalla pyöri ensi-ihastuksen tuska. Olin ala-asteelta lähtien ollut tykästynyt erääseen ihanaan kilttiin nörttipoikaan nimeltä V. V ei ollut niin kuin muut, hän ei aukonut päätään turhaan, ei huudattanut räppiä käytävillä, ei riehunut, ei haukkunut. Olimme ala-asteella kavereitakin mutta kun kerroin hänelle ihastuksestani, hän kerta toisensa jälkeen torjui minut. Oli välillä aika ilkeäkin. Tai sitten vain säikähti huomionosoituksia. En tiedä... Uskotte kuitenkin varmaan että olin enemmän kuin murtunut ja välillä suorastaan rukoilisin että kuolisin.

Sitten siirryin lukioon ja kaikki oli ihanaa ja mahtavaa. Löysin paljon uusia ystäviä, mukavia ja luotettavia joilla oli samoja harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita. Koulustressikin tosin kasvoi aika roimasti ja se alkoi ennen pitkää ottaa koville. 16-vuotiaana tapasin Pasin, nykyisen poikaystäväni... Sitten oli reissu Irlantiin, jota en unohda koskaan... Mutta se oli myös viimeinen loma ehjän perheen kanssa. Jo ennestään stressin painamana en jaksanut, vaan masennuin jälleen pahemmin ja pahemmin. Jotain epämääräistä seurustelua oli parhaan ystäväni kanssa. Sekin kariutui ja oli todella kova isku... Vanhempien avioero kyllä kolahti myös, pahemmin kuin osasin ensin aavistaa. Olin tosiaan jo ennestäni huonossa kunnossa ja sitten tuntui että jäin kokonaan vaille tukea... En tiedä, jotenkin äidillä oli kamala kiire uuden kodin remontoimisen ja muun kanssa ja isä kävi etäiseksi ja oudoksi... Tuntui ja tuntuu edelleen kuin hän oikeasti häpeäisi ja yrittäisi peitellä sitä...Tällöin viiltelyni karkasi käsistä ja se myös huomattiin. Kesällä päädyin ensimmäiselle suljetun osaston käynnilleni, joka tosin kesti vain viikonlopun verran.

Jätin lukion kesken kahden vuoden jälkeen ja siirryin Hyvinkään Taidekouluun. Olin pirun innoissani, kauhea pääsykoerumba ja kaikki ja sitten minä pääsin. Olin tyytyväinen itseeni. Taas, uusia ystäviä, mahtava koulu... Mutta silti... Stressi. Jumalauta, tässä sitä ollaan eikä pää kestä mitään.
Syömishäiriö astunut kuvioihin. Välillä voimakkaampana, välillä hädin tuskin huomattavana. Joka aamu peilistä tuijottaa ylipainoinen virtahepo, jota en tunnista itsekseni.
Vasemmassa pohkeessani olevat viillot ovat tulehtuneet - arat ja punoittavat.
Minulla on irrallinen olo.

Mutta mikä olen minä? Se onnellinen, seurallinen ja omituinen höpöttäjä? Onko se vain ulkokuori? Jos olenkin tämä hiljaa kärsivä taiteilija joka vain tahtoisi päättää päivänsä? Tai se eeppinen maailmanparantaja luonnonuskovainen? Tai laihuudesta unelmoiva pro-ana muodin perään kuolaaja? Skinny bitch? Kuka helvetti oikein olen?
Kertokaa joku minulle