Blood, spit and vomit

Okei, mun tekee taas mieli filosofoida ruokavammasta.
Joten sen teen.

Mikä mulla on tässä taustalla, on varmaan jotenkin aikuistumista vastaan tappeleminen. Nyt tuo vanhempien avioero, sen myötä mamman remonttikiire ja muu sähläys ja paska olo... Siitä on tullut ehkä semmoinen yhtäkkinen pudotus, se on tavallaan pelästyttänyt että "hei, asiat ei ole enää samalla tavalla kuin ennen, pitäisikö mun pystyä huolehtimaan itsestäni? Mä en nimittäin halua, mä en ole vielä valmis." Samaan aikaan olen tässä seurustellut jo kohtuupitkän aikaa Pasin kanssa, käytännössä asun täällä ja käyn koulua toisella paikkakunnalla... Tuntuu pahalta, ihan kuin olisi jotenkin yhtäkkiä pudonnut pesästä kuin joku pikkulintu... Kai mä jollain tasolla vielä kaipaan sitä hoivaa ja turvallisuudentunnetta, kai tää on siinä mielessä huomionhakua... Ja toisaalta aikuistumistakin siinä mielessä että yritän epätoivoisesti jotenkin ottaa kontrollia elämästäni... Mihin mua ei ole oikein koskaan opetettu ja siksi se purkautuu syömisten kontrolloimisena.
Ihan sama homma viiltelynkin kanssa.

Jotenkin mä olen vaan ollut sellainen klassinen esimerkki perheen ainoasta lapsesta joka päästetään liian helpolla kaikesta. Mä pelkään kuollakseni vastuuta, mä pelkään sitä että joudun ottamaan ohjat omiin käsiini, pelkään että en osaa, jotenkin tää askel aikuistumiseen tuntuu vaan hirveän yhtäkkiseltä, pelottavaltakin.
Mua ahdistaa ja pelottaa eniten tilanteet kun muhun ollaan pettyneitä tai vihaisia kun en jaksa/uskalla/halua tehdä jotain. Mä en osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta kai siinäkin on jotain lapsenomaista, jotain epätoivoista halua takaisin päiviin kun oli niin pieni ettei tarvinnut tehdä eikä ajatella mitään näin vaikeita asioita. Plus tää mun perus pakotetuksi tulemisen kammo...

Tavallaan mä haluaisin pystyä laittamaan pitsan uuniin ja siivoamaan ja vaikka mitä ilman kamalaa ahdistuskohtausta ja haloota. Mutta kun tuntuu etten yksinkertaisesti pysty. Jotkut ihan arkipäiväiset asiat pelottaa ja vaatii musta jotenkin niin kamalan paljon, tuntuu kuin mä olisin 7-vuotias joka on yhtäkkiä heitetty aikuisten maailmaan tai sitten kummitus joka ei pysty koskemaan mihinkään kiinteään ja yrittää epätoivoisesti selittää sitä muille. Mutta itseäni, omaa ruumistani mä kyllä voin kontrolloida. Voin päättää milloin se vuotaa verta, voin päättää milloin se tuntee kipua, voin päättää milloin se syö ja milloin ei. Mutta mä en voi siirtää vaatteitani kaappiin. En vaan voi.

Ihan oikeasti, tää on ihan saatanan kummallista ja kamalaa ja jotenkin... en tiedä, kahlitsevaa? Ja joskus tuntuu että niitä kahleita ei saa rikki millään. Joskus venytettyä joo, jos oon ennestään vitun hyvällä tuulella, mutta jumalauta minkä hepulin mä saan jos yrittää pyytää mut laittaan pitsan uuniin kun oon just siinä vitun paskamaisessa olotilassa...