Blood, spit and vomit

Vilkaisen unenpöpperössä kelloa. Se näyttää 20:24. Nousen vaivalloisesti ylös, selkääni kolottaa. Avaan tietokoneen, sinä päätät mennä nukkumaan.
Pahimpia ovat unettomat yöt kun toinen on lähellä mutta unessa.
Oloni on tyhjä, yksinäinen. Hymyilen kun kuulen tutun kuorsauksen ja maiskutuksen, mutta sisältä minulla on kylmä. Miksei kukaan valvo kanssani? Lapsellisia, typeriä kysymyksiä juolahtaa mieleeni.
Kirjoitan tekstiviestin sinulle.
"En saa unta mut en halua olla yksin hereillä. Mulla on ikävä sua, sun pirteyttä, vaikka sä nukut ihan siinä vieressä. Pelasta mut. On niin paha olla."
Kömmin hetkeksi kainaloosi, kaikki on taas hyvin.

Kello on nyt hieman yli puolenyön. Tähän aikaan sunnuntaina kaikki kelvolliset kansalaiset ovat jo nukkumassa.
Laitan kaksi ruisleipää paahtimeen, vain hieman grillimaustetta niiden päälle. Otan kiltisti vitamiinini ja keitän teetä, ehdottomasti vihreää.
Nyt istun jälleen näytön ääressä, kirjoitan kuten aina ennenkin. Tuntuu kuin tämä olisi aivan tavallinen aamu, aurinko ei olisi vielä noussut. Kaikki tuntuu taas niin normaalilta, niin järjestyneeltä. Kaaos on kadonnut, ainakin hetkeksi.