Blood, spit and vomit

Joillekin syömishäiriö on jotain mitä niiden on pakko tehdä. Mitä ne ei vaan voi välttää. En väitä että itse olisin jotenkin paremmin tämän niskan päällä kuin muut koska en ole. Meinaan vaan... yleensä ihmisillä on joku syy. "Mua haukuttiin aina läskiksi." "Olen epäonnistuja. Mun on pakko näyttää että onnistun edes jossain." "Mun on oltava kaunis että kelpaan tuolle ja tuolle ja tuolle ihmiselle."
En tiedä. Vaikka miten kaivan niin mä en itselläni löydä oikein tällaista... Okei, ehkä tää on tapa kontrolloida edes jotain tän kaaoksen keskellä. Ehkä mun on pakko todistaa jotain - mutta vain itselleni, koska muut tietää vallan hyvin että osaan olla ihana ja avoin ja onnistuva ihminen silloin kun jaksan. Niin minäkin. Mulle tää on vain unelma muiden joukossa. Unelma siitä että voisin katsoa peiliin ja nähdä siellä sen satukirjan keijun, sellaisen joita näen unissani, ja joskus valveillakin. Eteerinen, hento mutta voimakastahtoinen. Elokuvien sankaritar. Ei se koominen sivuhahmo. Kenties tää on omanlaistaan huomionhakua, mutta ei sen ruikutuksen takia. Kenties mä sittenkin tahdon todistaa muille että osaan tehdä muutakin kuin valittaa, että mä voin ihan oikeasti kasvattaa siivet ja leijailla tuulen mukana höyhenenkevyenä. Nyt mä puhun itseäni jatkuvasti pussiin, tiedostan sen kyllä. Tätä tapahtuu kun kirjoittaa ajatuksenvirtana (kuten minä aina teen). Aloittaa pisteestä a, yhdestä mahdollisuudesta, ja päätyy pisteeseen "ööö..."

Mä tiedän että mä pystyisin selättämään tän jos tahtoisin. Voisin ihan tosi syödä normaalistikin, ja olla kohtuullisen tyytyväinenkin, itseeni ja tähän elämääni ihmisenä. Mutta jotenkin se ei riitä. Mun on kasvatettava itsekuriani, että voin joskus olla se vahva ihminen, olento, joka olen omassa pienessä maailmassani. Se joka tosissaan uskaltaa avata suunsa, ei pelkää tekevänsä virheitä.
Se joka toimii ryhmässä ja tottelee mutta ei sokeasti.
Se joka uskaltaa ottaa lauman johtoonsa kun täytyy.

Jollain tapaa tää on tehnyt musta rohkeamman muillakin alueilla, vaikka se rajoittaakin tietyllä tavalla. Mutta siis hui kamalaa, joku kaloriraja. Ihmiset syö muutenkin niin saatanasti liikaa siihen nähden mitä me minimissä tarvitsemme. Aika paljon porukkaa siellä Afrikassa on edelleen vaikka nälkä onkin saatana. (joo siis nyt mä taas sensuroin itseltäni tyynen rauhallisesti sen faktan että se väestö koostuu enimmäkseen lapsista ja nuorista aikuisista joilla ei ole paskaakaan tietoa ehkäisystä tai terveydenhuollosta miten saisivat itsensä elämään pidempään)
Osaan jo keittää kahvia.
Laittaa pitsan uuniin ja ottaa sen poiskin ilman kummempia sähläyksiä.
Piirtää porukkaa eri asentoihin.
Ehkä outoa mutta syömishäiriö on myös opettanut mulle jotain. Tahdonvoimaa. Sitä että mä voin pakottaa itseni tekemään mitä vain kunhan turhat ärsykkeet poistetaan.
Jos mä voin pakottaa itseni oksentamaan kaiken minkä syön ihan tietoisesti ensimmäisenä valintanani aamulla, voin pakottaa itseni myös siivoamaan. Hitaasti mutta varmasti mun tahdonvoima kasvaa. Keskittyminen. Maalien asettaminen. "Tänään mä puhun suuni puhtaaksi mun blogissa." "Tänään mä kerään roskat." "Huomenna mä lähden keskustaan."
Ei enää "katsotaan jaksanko huomenna mennä kouluun, mulla on nyt tosi paska olo..." "En tiiä pystynkö, en haluais tappaa itseäni yrittäessäni."
Tää ei tarkoita että mä olisin vieläkään joku vitun supersankari joka tekee kaiken mitä muut pyytää. Mä en ole mikään Tuhkimo. En luuttua lattioita, pese siskojen pyykkiä. En ole tarpeeksi kevyt kävelemään lasikengissä.

Jonkin sortin muuttumisleikki, aikuistumisriitti. Jotain kautta se on ponnistettava. Vahvemmat, terveemmät ihmiset kuin minä osaa antaa sen tulla luonnostaan. Minä en ole valmis aivan vielä, tarvitsen anan ja mian tukea tässä, niin oudolta kuin se kuulostaakin.
Tää antaa mulle aikaa totutella siihen kaikkeen henkiseen piiskaukseen. "Motivation gets you started, habit keeps you going"-ajattelutapaan joka tuntuu olevan vallalla esim työelämässä. Ihan samoin kuin laihduttamisessakin. Katsoa itseeni, hyväksyä se että olen hyvä, mutta myös se että voisin olla parempi. Voisin olla vahvempi, jaksaa enemmän.

Ja jos tää vielä jotain on mulle taiteilijana opettanut niin anatomiaa. :D Kiinnitän nykyisin paljon enemmän huomiota ihmisten ruumiinrakenteeseen, eleisiin, kropan toimintaan kun kävelen kaupungilla. Hamstraan koneen täyteen kuvia hammastikkuihmisistä. (kriteerinä tietty se että ne ovat taiteellisellakin tasolla hienoja kuvia) Katselen itseäni pitkiä aikoja peilistä, huomaan jokaisen kaaren, mutkan, läskimakkaran ja töröttävän luun aivan eri valossa kuin mitä ennen tätä. Tätä se kai on, se että taiteilija tarvitsee kärsimystä tullakseen oikeasti hyväksi. Tää on kai osaltaan sitä ah-niin-kuuluisaa "luomisen tuskaa".

"I hear horror stories about girls who don't eat - how their hair turns white and their gums bleed. But I feel beautiful, perfect. I am all pale and bone - pale flesh and pale hair and I am light. I am like some fairy thing. I dream about fairies dancing around the house with rib cages showing like baskets under their flesh. I could drift up and away from here. I am so light. Bound by nothing. Not even time. And I am pure now."
-The hanged man

En todellakaan näe itseäni ylipainoisena. Ihan varmaan sellaisena mikä olenkin. Normaalipainoinen, keskiverto. En laiha enkä lihava, mutta hyvinsyöneen ja terveen näköinen. Mulla on lihaa, ja läskiäkin, luiden päällä juuri niin kuin naisella monen mielestä kuuluukin olla. Osittain myös mun mielestä. Mä en tahdo olla luuranko. Tahdon vain olla siro, kevyt. :) Ei mikään keskitysleiriltä karannut nälkälapsi.

Joskus tää on vaikeaa. Sekä itselleni että ihmisille jotka välittävät minusta. Olen kuitenkin varma että pidemmän päälle, sitten kun olen valmis ja laihdutusmotiivini alkavat muuttua sairaampaan suuntaan, kun tekosyyt alkavat olla lopussa, kun on aika siirtyä ihmisten maailmaan... Mä pystyn voittamaan tän. Tiedän että pystyn. Heittämään roskikseen, jatkamaan matkaa samalla tavalla kuin koulun vaihdon yhteydessä. Ehkä vähän itkeä tirauttaa mutta sitten todeta että "Tämä oli yksi kausi, välttämätön kausi, mun elämässäni. En todellakaan tule kaipaamaan sitä mutta en myöskään vihaamaan. Se kärsimys oli käytävä läpi jotta minusta saattoi viimein tulla minä".

Kiitos.