Blood, spit and vomit

Mua itkettää.
Itkettää miten paljon on jäänyt taakse.
Ystäviä, exiä, lapsuuden leikkejä, jäätelöitä, unelmia, ulkomaanmatkoja, vanhoja leluja... Tahdon takaisin niihin päiviin, tahdon olla ajattelematta yhtään mitään niin kuin silloin. Tahdon vain olla. Iloinen ja lapsellinen. Mä en tahdo kasvaa, en jättää enää yhtäkään päivää taakseni, mä tahdon elää ne hetket uudelleen.
Mutta en voi.
Sattuu
sattuu niin paljon että melkein haluaisin pois täältä. Lakata elämästä. Etten joudu jättämään enää mitään taakseni. Paitsi kaiken. Mutta en enää muistaisi. Tahtoisin olla muistamatta, tahtoisin niin olla välittämättä, tuntematta, olematta. Tahtoisin olla onnellinen, iloinen. Tahtoisin että minulla olisi muutakin ajateltavaa kuin stressaavat pikkuasiat ja omat pienet ongelmani, sairaan mieleni ainaiset radat.
Tahtoisin rikkoa ympyrän edes hetkeksi mutta en jaksa.
Tahtoisin pysäyttää ajan, vetää hetken henkeä kaikelta.

Haluan Pasin tänne. Haluan että tämä yksinäisyys menee pois. Haluan istua, juoda ja katsoa elokuvia. Kirjoittaa tänne kerrankin että olen onnellinen. Jotain muuta kuin tätä säälittävää ruikutusta siitä mitä kaikkea tahtoisin. Enhän minä kuitenkaan koskaan tee mitään sen eteen. En osaa kuin unohdella ja rikkoa asioita, satuttaa ja leikkiä martyyria.