Blood, spit and vomit

Tää on ihan sikatyperää.
Katselin läpi vanhoja kuvia. Hymyilen lähes jokaisessa, tai sitten minulla on joku tosi typerä ilme. Loppupeleissä musta on aika vähän kuvia missä olisin yksin (ellei jotain vaatekuvia oteta lukuun, eikä niitäkään kauheesti ole)... Olin varmaan reippaasti ylipainoinen isossa osassa kuvia (eka kuva: Berliini, minä ja Stefanie, 6 kiloa painavampana kuin nyt), mutta silti kumman energisen ja tyytyväisen näköinen. Mua tavallaan oksetti katsoa niitä. Kaikkea sitä löllyvää ihraa. Toisaalta, joku kateuden ja kaipuunkin pistos tuntui.
En tiedä.
Nykyisin näytän isossa osassa kuvia juuri tuolta mikä tuossa tokassa kuvassa on. Helvetin väsyneeltä sotkuisella tukalla ja töröttävillä solisluilla. En mä paljon muuta olekaan kuvannut kuin mun solisluita ja viiltoja pitkään aikaan. Ette uskoisi jos kertoisin millainen obsessio mulla on niihin. Ainoa kohta kropassani josta oikeasti tykkään. Pärstä onkin sitten ihan ok.