Blood, spit and vomit

***

Huolehdin aivan liikaa Menneestä. Iso kirjain siksi koska... No, koska. Koska se on todellakin mennyttä. Elämä jota en saa takaisin. Se edellinen. Minun - kenenkään - ei ole tarkoitus muistaa tällaista. On siis parempi unohtaa. Antaa sen kaiken vaipua takaisin siihen ajan ja paikan kaaokseen jossa kaikki muutkin muistot ovat. Etäisinä, pölyisinä, sameina... Mutta opetukset tallella. Minun on jätettävä se taakseni. En enää kyennyt elämään tätä elämää, tässä maailmassa täysipainoisesti. Ajattelin jatkuvasti "Olisipa asiat niin kuin silloin ennen vanhaan." "Miksi mä en enää voi olla niin vahva?" "Toi ihminen muistuttaa mua jostain". 

Ei sen näin kuulu mennä.

Olen edelleen druidisti, haluan auttaa ihmisiä sen minkä pystyn. Olen edelleen sydämessäni irlantilainen, se vahva ja urhea ihminen jota joskus kutsuin minuksi. Mutta nyt olen myös uusi minä, en enää ajattele asioista samalla tavalla kuin silloin, elän aivan eri ruumiissa ja eri yhteiskunnassa. Olen 2000-luvun nuori aikuinen, minulla on elämä edessäni. Tämä nimenomainen elämä, jonka voin elää vain kerran. Olen taiteilija, mielenterveydellisesti häiriintynyt, ihanan kamala ihminen. Pidän kirjallisuudesta ja kuumista kesäpäivistä toreilla ja meren rannoilla. Pidän luonnosta, taiteesta. Pidän ystävistäni, poikaystävästäni. Kissastani, perheestäni. Pidän teestä ja hyvistä elokuvista. Pidin - ja pidän edelleen - veren tuoksusta, sotarumpujen jylinästä, mullasta varpaideni välissä, painavasta, kylmästä miekasta käsissäni. Mutta enää en kuulu sille taistelukentälle. Nyt minulla on oma taisteluni käytävänäni, oma elämäni. Tämä on osa matkaani josta minun on tarkoitus oppia jotain sellaisenaan, ei vertaamalla sitä mihinkään aiempaan tapahtuneeseen. 

Till the world stops turning

till the raven calls again.