Blood, spit and vomit

Kuka mä olen?
Miksi olen näin turta?

Hetken olin onnellinen, tai ainakin hyvin iloinen. Hilpeässä pikku hiprakassa, Hannan kanssa hoilotettiin ja kikatettiin ja syötiin hyvää ruokaa. Mutta nyt... Olen taas kotona enkä tiedä mitä tehdä. Tekisi mieli vain nukkua... Enkä tiedä jaksaisinko enää herätä aamulla.
On niin voimaton olo. Hävettää myöntää että olen näin saatanan avuton mutta en voi nyt muutakaan.
Helvetti.
Mun on varmaan kohta pakko uskoa helvettiin koska joskus tuntuu että elän siinä.

Tuntuu kuin mut olisi kahlittu maahan, puoliksi tainnutettu, huumattu...
En käsitä tätä tunetta, en pidä siitä. Inhoan sitä. Olisipa jotain selkeää tekemistä, olisipa jotain.
Mutta mä olen niin tyhjä.
Niin kovin tyhjä.
Hassua miten silloin kun tulee tyhjä, merkityksetön olo, sitä toivoo jonkin päämäärän itselleen. Laihduttamisen, tarpeeksi syvään viiltämisen, piirtämisen, minkä tahansa. Ja sitten kun pitäisi oikeasti tehdä jotain, alkaa pelottaa ja ahdistaa ja vituttaa sen takia kun ei koskaan ole tarpeeksi hyvä ja ripeä hommissaan.
Tää on niin vitun outoa, ristiriitaista.
Miten kauan mun on tarkoitus jaksaa tätä?

Päätin nyt kuitenkin sen verran että yritän suorittaa ainakin valokuvauksen suosiolla läpi tässä jaksossa, ja jättää viestinnän myöhemmäksi. Jos ei valokuvauskaan onnistu niin sitten ei. Mä en ihan tosi osaa juuri nyt sanoa tai luvata mitään onnistumisista.

Näin taas ihan outoa unta. Jotain kallionkiellekkeistä, rotkoista, vedestä... Ja joku tosi korkea ympyränmuotoinen huone missä ei ollut portaita tai mitään ja mun piti päästä alas. Seinistä lähti sellaisia pieniä tasanteita ja mun piti hyppiä niiden kautta alas. Sitten siellä oli jotain tyyppejä, kavereita ja muita. Pelkäsin jotain ihan sikana, oven takana kuului olevan joku. Mutta kaikki vakuutteli että ei ole... Yritin piiloutua mutta ei siinä huoneessa ollut kuin sohva ja ne pari ovea joten en voinut... Loppua en tästä muista...