Blood, spit and vomit

Itse räpsäisty kuva itiksestä. Ihanat jalat. Ja kyllä, olen jalkastalkkeri. Koska ne on mun pahin obsessio lantioluiden ja lättänien masujen ohella. Sitten tulee ehkä lapaluut, sitten pikkuiset käsivarret, sormet ja muut.... <3<3<3<3 Kurr.

Mut siis joo.

Vittu kun kyrsii.
Tavallaan on jees fiilis mut en jaksa tätä kroppaa.
Voisin rääkätä kroppaani vielä vähäsen lisää ja tehdä vatsalihaksia koko yön, jos se vaikka helpottaisi.
Pakko saada huomiseks jotain hedelmiä, en mä kestä tätä pihvikakkukarkkilinjaa päivää pidempään oksentamatta.

Hitto mulla on paljon addiktioita.
Laihduttaminen.
Viiltely.
Tupakka.
Alkoholikin jossain määrin.
Piirtämisestä ja musiikin kuuntelusta tulee ehkä tähän mennessä pahimmat vieroitusoireet.
Tietyt internet-sivut (pro-ana sivut ehkä vaarallisimpina esimerkkeinä. Niissä vaan on se tietty yhteenkuuluvuuden tunne).
Netti ylipäätään.
WoW.
Turhan krääsän ostaminen.
Varastelu. Noloa kyllä, varsinkin ah niin kuuliaiselta druidikokelaalta. Siitä mä haluan oikeasti eroon.
Energiajuomat, kofeiini.
Pasi.
Kaikki saatana.

Ja mä muistan miten Pasi joskus sanoi... "Jos susta tulee joku kasvissyöjä tai anorektikko niin sä kyllä lennät heti pihalle kuin leppäkeihäs."
Muistan miten valtavan sydänkohtauksen olin saada. Juuri näihin aikoihin heiluin siinä itsetuntoni rajamailla, olin ihan sairastumaisillani... Pelkäsin kuollakseni. En silti voinut mitään sille mitä tapahtui, inhosin ruumistani aivan liikaa kääntyäkseni pois mokomasta.
Silti, kaikesta huolimatta, Pasi ei ole jättänyt vaan pysynyt vierelläni aivan uskomattoman vahvana. Itkenyt ja nauranut kanssani. En koskaan voisi olla mistään kiitollisempi.

Sitten tämä kohuttu pro-ana skene sai minussa aikaan sen lopullisen romahduksen.
Vihasin kroppaani jo ennestään, mutta en jaksanut tehdä sille mitään muuta kuin tehdä pikkuisia kissanraapimia käsivarteeni.
Sitten törmäsin tuohon ilmiöön.
Humps.
Sinne meni tämän tytön elämä vessasta alas suklaakakun mukana.

Kontrolli. Kyykkyhyppy. Kaloritaulukko.

Olin oikeastaan iloinen kun löysin aiheeseen liittyviä foorumeita, jotka olivat tietyllä tavalla kannustavia. Yhteenkuuluvuus oli uskomaton, tunsin kerrankin että joku tosiaan hyväksyi minut sairauksineni päivineni. Meitä kaikkia yhdisti yksi: Halu laihtua ja viha omaa ruumista kohtaan. Halusimme kumota painovoiman, laihtua niin olemattomiin että aurinko voisi paistaa lävitsemme.
Tunnustan seuraavani esimerkiksi Höyhenenkevyttä edelleen päivittäin. Mutta, niin, eihän tämä olekaan vielä ohi enkä ole varma osaanko ottaakaan tätä niin vakavasti kuin pitäisi. Eihän sitä its koskaan näe koko kuvaa.

Tajunnanvirtaa taas. Sekavaa, sekavaa, sekavaa.