Blood, spit and vomit

Haluaisin tavallaan parantua tästä ruokavammasta, syödä rauhassa. Käydä kavereiden kanssa pullakahvilla ja nauraa jollekin tyhmälle inside-läpälle, ilman syyllisyydentunnetta ja vessareissuja.

Tiedän ettei tässä ole mitään vitun järkeä, että tää on aivan hiton sairasta ja typerää. Kukaan ei ole järjestämässä meitä riviin koon perusteella. Ketään kadulla kulkevaa ei oikeasti vittuakaan kiinnosta miltä muut näyttää. Vaan läheisiä kiinnostaa, ja silloinkin vain jos haisen kilometrin päähän tai olen kuolemassa nälkään. Ei, ihan oikeesti, mä muistan miten ignoorasin onnellisesti kaikki ohi kulkevat ihmiset, kavereidenkin kropat oli yks vitun hailee... Mutta sitten tää tuli, ja aloin katsella kateellisena hoikkia jalkoja, huomata että jollain tutullani on nätit solisluut, ihanat poskipäät, että joku on ehkä syömishäiriöinen... Ihminen katsoo loppujenlopuksi vain sitä mitä itse on. En edelleenkään pääse eroon toisesta kyttäystavastani - viiltelyarpien metsästämisestä - enkä tahdokaan. Se vain on niin saatanan vaikeaa talvella. :D
Miksi teen tätä jos ketään ei kiinnosta?
Mitä mä muka saan tästä?
Kontrollia? Vitut.
Itsetuntoa? Päin vastoin. Tiedän etten olisi tyytyväinen vaikka painaisin 40 kiloa ja olisin sairaalassa tiputuksessa. Ennen pitkää tää oikeasti päättyy siihen.

Mä en vaan tiedä onko musta lopettamaan. Mua pelottaa miten nopeasti tää on kasvanut kiinni muhun, miten oon jo nyt ihan sekaisin että apua, kuka mä olen jos mä en ole se hullu laihduttaja?
Tarvitsisin nyt ihan oikeasti neuvoa ja tukea, kunnon terveelliset sapuskat joista ei tulisi syyllisyyttä, säännölliset ruoka-ajat ja Pasi: kunnon ruokapöytä. Edes ihan pieni. Helpottaisi välimussuttamista ja ruoan joka vitun välissä ajattelemista jos aina söisi tiettyyn aikaan yhdessä pöydän ääressä. Kalorimäärät pitäisi sensuroida ja vaaka viedä vittuun täältä. Sen taidan tehdäkin.
Ongelma on ehkä siinä että mä en uskalla päästää tästä kaikesta irti noin vain. Pelkään lihomista järjettömästi, vaikka tiedän että maailmassa on paljon muutakin mitä pelätä.
Olen vaan aina ollut tosi huono muutoksien kanssa.
Vaikka se ehkä ilmenee musta viiveellä ja kummallisilla tavoilla, niinkin oudosti etten itsekään tajua tiettyjen asioiden yhteyttä mielialaani ja ajatuksiini, niin... silti. Koulujen vaihdokset, vanhempien ero, muutto... Ihan kaikki. Niistä on jäänyt muhun yllättävän syvät jäljet, nyt mä myönnän sen.
Pelkään että tästäkin jää.

Auttakaa joku, mä olen nyt siinä risteyskohdassa enkä tiedä mihin lähteä!