Blood, spit and vomit

Noin mä haluaisin tehdä. Maata kalliolla, painaa korvani sitä vasten ja kuunnella kuinka meren jylinä kaikuu siitä. Se on joku voimakkain tunne ikinä, jotain ihan käsittämätöntä.

Seuraavan kerran kun lähden Irlantiin, haluan ihan tosi lähteä patikoimaan jonnekin pusikkoon. Tällä kertaa punkkipihdit ja desinfiointiaine mukaan. Kamera kouraan, vain kuuntelemaan ja katselemaan luontoa. Siellä se on niin kaunista ja kotoisaa. Suomen luonto on jotenkin oudolla tavalla ujoa siihen nähden. Sisäänpäinkääntynyttä lähes. Tuntuu että näillä puilla ja kallioilla olisi jotain salattavaa, ihan kuin ihmisilläkin täällä. Irlanti - ehei. Ihmiset näyttää kun niitä vituttaa. Luonto on ihanan selkeä. Vahva ja äidillinen, kuin se puhuisi jatkuvasti. Ainakin itse sain siellä helpommin yhteyden.
Enkä usko että se johtui vain siitä että elämäntilanteeni oli helpompi silloin.

Tää on ihan naurettavaa miten kiinnyn johonkin paikkaan, miten tunnen eläväni siellä, olen ulkona kuorestani jota olen pitänyt pienestä pitäen. Iloinen, onnellinen, kiinnostunut, innostunut kuin pieni lapsi!
Heti kun palasin tänne, tuli turta olo. Itkin monta yötä putkeen. Itken oikeastaan joskus edelleenkin ikävääni, vaikka matkasta on jo kauan. Haluaisin niin sinne takaisin...