Blood, spit and vomit

Hyvä olo edelleen, joskin jokseenkin... jumittunut, raukea... Ihan kuin aika olisi pysähtynyt tai jotain.

Joskus toivon että ihmiset osaisivat sanoa minulle enemmän. Kuten "Ymmärrän. Ole niin sairas kuin haluat kunhan et käytä sitä tekosyynä." Tiedän että näitä sanoja piilee jollain jossain mutta kukaan ei koskaan sano niitä.
Huomionkipeyksissäni haluaisin jonkun kaverin joka oikeasti hyväksyisi ja ymmärtäisi syömishäiriöt ja viiltelyn, kenties itsekin olisi näiden kummien pakkomielteiten, outojen tapojen riepoteltavana. Tai sitten ei. Kunhan vain joku tsemppaisi mua että "hyvä hyvä, vielä pari kiloa. Sä olet upea ja vahva, sä pystyt siihen".
Kunpa ihmiset osaisi ajatella laatikon ulkopuolella.

En ole alipainoinen, joten mulla pitäisi olla ihan samanlainen oikeus laihduttaa ja tulla kannustetuksi kuin normaalilla ihmisellä, vaikka minulla onkin jo kaikkein groteskeimmat ja epätoivoisimmatkin keinot käytössäni? Haluaisin vaan kuulla että joku hyväksyy mut sellaisena kuin juuri nyt olen, ei sellaisena mitä tulen olemaan sitten kun tervehdyn. Toivon että joku hyväksyisi mun sairaudetkin, ymmärtäisi että ne on juuri nyt osa mua ja muhun sattuu ihan uskomattomasti jos joku on rankasti niitä vastaan.
Oireet kyllä helpottavat kun itse ongelmat saadaan käsiteltyä.

Ei muurahaisia voi tappaa yksitellen, jos haluaa niistä eroon, pitää tuhota koko pesä.

Mä haluan niin epätoivoisesti saada luvan sairastaa sen aikaa mitä sitä kestää. Että ei ole kiire parantua. Ei flunssapotilastakaan voi sänkyyn sitoa ja juottaa letkulla mustaherukkamehua.

Tää on ehkä tosi lapsellista teidän mielestä, mutta mä vain tahdon tietää että voiko näin vitun sekaisin olevaa ihmistä rakastaa ja oppia elämään niiden vikojen kanssa? Koska mä olen jo oppinut. Joskus se tietty kirpaisee, aika useinkin, mutta olen todennut että turha se on alkaa syömään "normaalisti" kun siitä tulee vain paskempi olo, turha se on olla viiltämättä kun silloin patoumat kasvaa ja saatan alkaa hyppimään silloilta. Nää on molemmat mulle hyvin, hyvin tärkeitä puolustusmekanismeja, jopa luonteenpiirteitä, mulle nyt.

Ymmärtäisin jos olisin ihan tosi alipainoinen, sairastanut jo ikuisuuden enkä vieläkään päässyt yli. Mä saatana tiedän että pääsen ennemmin tai myöhemmin. En toivo, tiedän. Pistän itseni pääsemään. Sitten kun sen aika tulee.

Ja mä en kestä miten ihmiset pitää mua vaan sairaana idioottina.
Sanokaa nyt ihan oikeasti että "sulla ei ole kiire, sun ei tarvitse esittää, sä saat näyttää tunteesi - itkit sitten suolaisia tai verikyyneleitä."

Tästä mulle tulee se henkisesti yksinäinen olo.
Mulla on edelleen tarve pitää maskia yllä koska kaikki olettaa että pystyisin jo nyt parantumaan, naps tuosta vaan. "Lakkaa vinkumasta, huomenna on jo parempi olla."