Blood, spit and vomit

Voi, miksi ihmeessä kylmä terä ihoa vasten tuntuu niin hyvältä. Miksi ihmeessä jokin niin biologinen, neutraali, ällöttäväkin asia kuin veri näyttää mun silmissä nestemäisiltä rubiineilta. Miksi se on niin kaunista?
Viiltelen lähes aina kun olen vihainen tai hermostunut. En niinkään silloin kun olen toivoton ja masentunut, joskus kyllä silloinkin. En tiedä. Ennen kaikkea se on mulle tie kanavoida vitutusta, henkistä kusirakkoani, sitä joka säännöllisin väliajoin aina täyttyy. Ei niinkään pakokeino ikävistä ajatuksista. Koska kai mä olen niin vitun masokisti että rakastan märehtiä niitä ajatuksia (siihen asti että tietty raja, vitutusraja, tulee vastaan). Ne tunteet mä osaan purkaa kirjoittamalla. Vihan ja hermostuksen mä osaan purkaa vain joko viiltämällä tai paiskomalla tavaroita. En osaa enää edes huutaa. Mulla ei ole mitään mistä huutaa, ei ketään kenelle huutaa, ei syytä miksi huutaa.

Tätä vihaa vaan riittää ja riittää ja riittää. En tunne itseäni yleensä erityisen arvottomaksi, varsinaisen masentuneeksi tapaukseksi. Vain aivan vitun vittuuntuneeksi. En koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä miten loputon ihmisen kusipäisyys voi olla. Mutta ne ihmiset ja tilanteet jotka saa mut raivon valtaan on jo olleet ja menneet, häipyneet mun elämästä, enkä voi tehdä niille mitään. En voi tehdä niille mitään nyt kuten en osannut silloinkaan. Olen niin helvetin jälkiviisas ihminen. Eniten mua ärsyttää se etten ole koskaan osannut avata suutani oikealla hetkellä, vaan aina jälkikäteen on tullut mieleen mitä olisi pitänyt sanoa. Sitä tämä kaiketi on.
Nyt sanon sen omalle iholleni.
"Painu helvettiin, mene pois, mä en kaipaa sua, mä haluan hajottaa sut niin kuin sä hajotit mut. Tuhansiksi säpäleiksi lattialle, riekaleiksi, tomuksi. Sä olet saastaa, lihaa."

Vittu mä olen nero.