Blood, spit and vomit

Uskomattoman tyhjä olo. Mikään ei tunnu miltään. Ajatukset vaan kiertää jatkuvaa kehää. Olen niin vihainen itselleni, kun en osaa olla tämän yhteiskuntakelpoisempi ihminen. Mutta kun en vaan jaksa, en pysty, en kykene. Ei ole voimia. Pystyykö tyhjästä sangosta heittämään vettä kenenkään niskaan?

Tekisi mieli syödä, ahmia oikein olan takaa ja vaikka sitten oksentaa, ihan sama. Mutta entä jos siitä jää jämäkaloreita ja nestepainoa? Haluan että huomenna mun paino on kuuskytviis pilkku jotain. Tätä rataa on jatkunut koko päivän.

Mua hävettää aivan saatanasti. Kuka vitun sairas paska oksentaa ruokansa, heittää rahaa hukkaan. Kuka vitun häiriintynyt leikkelee käsivartensa verille ihan vain tunteakseen jotain, varmistaakseen ettei näe unta? Minä saatana. Minähän se. Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin mä oikeasti häpeän tätä ja se vaan pahentaa mun oloa ja saa mut vajoamaan syvemmälle tähän kaikkeen mihin olen itseni jo haudannut kaulaani myöten. Kohta ei tästä juoksuhiekasta pilkota kuin hiustupsu.

Ekaa kertaa mä oikeasti jumitan tässä, terä kädessä, ja mietin. Viillän, en viillä, viillän. Kaikki pettyy muhun, vihaa mua jos teen sen. Mutta vihaan itseäni jos en tee sitä. Joten se on ihan sama. En pääse mihinkään tästä, olen aloituspisteessä, nollaruudussa, jumissa. Taas kerran. Entä jos en uskalla, osaakaan enää viiltää. Kuulostaa varmasti ihan vitun absurdilta mutta mua oikeasti ärsyttää ja pelottaa ja nolottaa saada aikaan vaan tämmöisiä vitun pintanaarmuja. Tykkään helvetisti noista mun isoimmista arvista. Mitä enemmän sen parempi. Saan jotain ihan kummaa tyydytystä kun katson niitä. Kun huomaan jonkun pienemmän arven haalistuneen pois, tulee haikea olo, kuin pala itseä olisi kadonnut jonnekin. Kai se on vähän sama juttu kuin jos lävistysreikä kasvaa umpeen tai jotain. Siitä puheenollen, mun toisen korvan kakkosreikä ON kasvanut umpeen. Ja sekös vituttaa nyt kun taas tekisi mieli käyttää kaikkia söpöjä pikku korviksia.

Just nyt mua vituttaa oikeastaan kaikki mutta silti ei mikään erityisesti. Kaikki on vaan sitä vitun ysäriteeveen lumisadetta, häiritsevää rätinää ja epilepsiaräiskettä, hyttysiä muuten hiljaisessa huoneessa. En edes jaksa huitoa niitä hyttysiä pois. Mulle on ihan vitun sama ja sitten ei kuitenkaan ole. Kaikki on niin saatanan jumissa, kompastuu omiin ansoihinsa, ajatukset junnaa kuin pienoisjuna sillä samalla vitun radalla kuin aina. Tiedän että loppupleissä mä en saa sitä rataa hajalle kuin joko viiltämällä tai oksentamalla. Mun rahkeet ei juuri nyt riitä mihinkään muuhun. Mutta mitäpä vittu oksentaisi kun ei ole oksennettavaa eikä halua tavallaan syödäkään. Viiltämisen ajatuskin ärsyttää nyt niin paljon ettei mitään rajaa, tavallaan kaipaan sitä fiilistä, helpotusta... Mutta toisaalta kun ajattelen ihmisten pettyneitä katseita ja sääliviä tekstejä mesessä niin mua vaan ihan puhtaasti vituttaa. Oiskin niin saatanan helppoa jos vaan voisin peittää tän jollain. Mutta en mä enää voi kun olen antanut ihmisten jo tottua siihen että kekkuloin himassa alasti tai t-paidassa ja pikkareissa... Ja jääkaapissa on joko kaikki mitä edellisenäkin päivänä tai sitten se kaikki on mystisesti kadonnut ja Niinan masu kurnii edelleen. Vessassa haisee vatsahapoilta.
Sohvalla on räkärättien seassa verirättejä ja kaikki tietää että mun menkatkin meni just.
Siis voi saatana mua kyrsii tää vitun jumitus.
En vaan pääse tästä mihinkään, oon niin vitun solmussa ettei mitään rajaa.

Kai mun pitäisi askarrella tai jotain. Mutta entä jos mun lehtileikkeet tai liima loppuu kesken tai en löydä tietynväristä tussia tai se on kuiva? Onko mulla rahaa/jaksanko raahata läskiä persettäni kauppaan ostamaan uusia? En helvetissä, siellä kylmä, täällä lämmin, siellä ihmisiä, täällä hiljaista, tuttua ja rauhallista. Kenties liiankin tuttua ja rauhallista, tiedä häntä.

Paskanvitut. Terä käteen ja loppupäivän paasto tai jotain.
TAI JOTAIN.
Ei taas tää saatana.
En oo taaskaan vittu varma. En vittu oo koskaan varma mistään, kaikki nää päätökset potkii mua niiiiin maan peevelisti päähän. Ihan naurettavan pienet päätökset. Ennen kaikkea mua vituttaa toi vitun peilikuva, minä, minä itse kun annan niiden päätöksien potkia päähän. En vaan tiedä miten vitussa tästä sotkusta, kierteestä pääsee irti.
Mitä vittuu oikeesti.