Blood, spit and vomit

"Se on kamalaa, kun elämä kutistuu painonsa ympärille. Sitä ei mieti mitään muuta kuin laihtumista, ruokaa ja liikuntaa. Syödessään sitä inhoaa itseään suupala kerrallaan entistä enemmän, pitää itseään epäonnistujana ja on pakko mennä oksentamaan. En halua enää elää tuolla tavalla, mutta lääkärini sanoi, kun on kerran sairastunut syömishäiriöön, sen kanssa täytyy kamppailla koko lopun ikänsä."

Näinhän se on. Tavat voi lähteä mutta ajatukset jää, ei kenties koskaan opi näkemään kuvajaistaan sellaisena kuin se oikeasti on. Tulee retkahduksia takaisin sairasteluun heti kun tulee jotain stressiä...
Helvetti mihin soppaan olen itseni taas saanut.
Ei hevonperse kun on niin saatanan toivoton olo. Vittu.

Ja nälkä sen kun kasvaa syödessä taas. On taas ahmiminen aika vitun lähellä. Saatana.
Itkettää.
Vois vaan juoda koko pullon light-kokista että tulisi niin paha olo ettei tee mieli syödä. Joo. Ja sitten mennä nukkumaan ja pysyä sängyssä kunnes on taas parempi, kenties turta ja robottimainen, mutta ei sentään tässä toivottomuuden helvetissä.

Mä en kestä tätä vitun yksinäisyyttä, mun maailmassa on juuri nyt vain jääkaappi, vessanpönttö ja kylpyhuone. Mä en ihan oikeasti pysty tähän.